LASSI PALMUJOKI
Tuuli Kaskinen kokosi järjestöjen ajatuksia roolistaan ilmastonmuutoksen vastaisessa työssä Kepan syyskokouksen aamuseminaarissa.
Tuuli Kaskinen hämmästyi Tansaniassa, kun hän huomasi, että monille kehitysmaiden ihmisille ilmastonmuutos näyttäytyy vain yhtenä uutena teollisuusmaiden oman edun tavoittelun muotona. Sitten ajatushautomo Demoksen projektijohtaja ymmärsi, ettei siinä pitäisi olla mitään yllättävää.
Kepan syyskokouksen ilmastonmuutosseminaarissa 21. marraskuuta puhuneen Kaskisen mukaan syyllisten ja uhrien roolit ilmastokeskustelussa on jaettu hyvillä perusteilla: edelleen teollisuusmaat syytävät ilmakehään moninkertaiset määrät hiilidioksidia henkeä kohden kehitysmaihin verrattuna.
Kioton sopimuksen kaudella teollisuusmaiden päästöjen olisi pitänyt laskea, mutta vuosina 1990-2005 ne nousivat 11 prosentilla, mistä kehitysmaat ilmastoneuvotteluissa muistavat huomauttaa.
Vaikka teollisuusmaat eivät päästäisi mitään…
”Ilmastonmuutosta ei torjuta ilman kehitysmaita”, Kaskinen sanoi. Tämä tekeekin joulukuussa Kööpenhaminassa järjestettävistä ilmastoneuvotteluista hankalat.
Kehitysmaiden keskiluokka on nopeimmin kasvava osa maailman väestöstä ja sen osuus maailman kulutuksesta ja päästöistä tulee jatkossa vain kasvamaan.
”Esimerkiksi Dar es Salaamissa on mielettömät ruuhkat ja ostoskeskukset. Sille jengille ilmastosopimuksessa pitäisi keksiä jotain ratkaisuja”, Kaskinen sanoi.
Kiinasta on tullut suurin hiilidioksidipäästäjä, sen asukaslukuun suhteutetut päästöt ovat samaa luokkaa kuin vaikka Ruotsin. Myös Malesian ja Etelä-Korean päästöt ovat kasvaneet ohi monien Euroopan maiden.
Siis: vaikka teollisuusmaat lopettaisivat päästönsä kokonaan, vuoteen 2050 mennessä maailman päästöt yhä kasvaisivat, eli maailmanlaajuisiin tavoitteisiin ei päästä, elleivät myös kasvavat kehitysmaat vähennä päästöjään.
Kehitysmaiden näkökulmasta kuitenkin olisi väärin kutsua niitä teollisuusmaiden tapaan merkittäviksi kasvihuonepäästöjen aiheuttajiksi, sillä historiallisesti kasautuneet päästöt – ilmastonmuutoksen aiheuttajat – ovat tulleet teollisuusmaista.
Köyhimmät kehitysmaat ovat Kaskisen mukaan saaneet ”rivinsä ojoon” ja kutsuneet järjestöjä, kuten Greenpeacen ja Oxfamin mukaan tekemään strategiaa Kööpenhaminan ilmastokokousta varten. Lyhyesti sanottuna köyhimmät kehitysmaat haluavat erittäin tiukan ilmastosopimuksen, jonka kautta ne saisivat paljon rahaa ilmastonmuutokseen sopeutumiseen.
Järjestöjen rooli
”Perinteisesti me järjestöissä ajattelemme kahta roolia”, sanoi myös Dodo ry:ssä kehitysyhteistyötä tekevä Tuuli Kaskinen. Nämä roolit ovat hanketyö kehitysmaiden ruohonjuurilla ja Pohjoisessa lobbaaminen sen puolesta, että saadaan aikaan hyvä ilmastosopimus.
Kaskisen mukaan nämä ovat tärkeitä asioita, mutta niihin keskittyminen saattaa viedä huomion siitä, että maailmassa tapahtuu kovaa vauhtia muutakin.
”Olisi tärkeää, että Etelän hanketyöstä tulisi joku linkki kansainväliseen politiikkaan, ja olisi tärkeää, että äänestäjät tekisivät työnsä, ja äänestäisivät sellaista Paula Lehtomäkeä, joka neuvottelee meille sellaisen tiukan ilmastosopimuksen – sillä jos sellaista Lehtomäkeä ei äänestetä, niin ei sellaista sopimustakaan tule”, Kaskinen sanoi.
Kepan järjestämässä seminaarissa tunnistettiin järjestöille lukuisia rooleja ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa.
Näitä ovat ainakin vaihtoehtoisen kehityksen mallien miettiminen, poliittinen vaikuttaminen, hanketyön tekeminen Etelässä, omien toimintatapojen tekeminen vähähiilisemmäksi sekä tiedotustyö.
”Meidän tulee pitää yllä myös sitä viestiä, että kehitysmailla on oikeus kehitykseen”, muistutti Kepan kehityspoliittinen sihteeri Tytti Nahi. ”Ihmisillä köyhissä maissa on oikeus tiettyyn elämänlaatuun.”
Kööpenhaminassa kohti välisopimusta
Kaskisen mukaan keskeinen syy sille, ettei Kööpenhaminan ilmastokokouksessa joulukuussa varmaankaan saada aikaan sitovaa ilmastosopimusta on, ettei Yhdysvallat ole saanut ”palikoitaan järjestykseen”. Obaman hallitus ei ole saanut päätettyä omia päästövähennystavoitteitaan, joihin se voisi sitoutua.
Ei näytä siltä, että Kööpenhaminassa joulukuussa saataisiin aikaan sitova ilmastosopimus Kioton sopimuksen tapaan. Sen sijaan neuvottelijat puhuvat nyt jonkinlaisesta kattavasta poliittisesta sopimuksesta, ja neuvottelut Kioton sopimuksen yksityiskohtaiselle jatkosopimukselle käytäisiin vuoden 2010 alkupuoliskolla.
Pääasiallisia kiistakapuloita on kaksi: se, kuinka paljon rahaa kehitysmaille annetaan ilmastonmuutokseen sopeutumiseen ja kuinka paljon teollisuusmaat sitoutuvat vähentämään päästöjään seuraavan kymmenen vuoden aikana.
Muina asioina kokouksessa puidaan esimerkiksi teknologian siirtoa. Kaskisen mukaan Kööpenhaminassa pohditaan esimerkiksi sitä, voidaanko energiateknologian käyttö tehdä mahdolliseksi kehitysmaissa avaamalla joitain patentteja.
”Oikeasti tiedämme, millainen ilmastosopimus tulee olemaan ehkä noin puolentoista vuoden päästä”, arvioi Kaskinen.