Brittijärjestöt tekevät rahoitusmarkkinaveroa tunnetuksi puhumalla Robin Hood -verosta. Sienna Miller on yksi kampanjan kasvoista.
Viime vuosiin asti kansainvälisistä veroista on puhuttu ennen muuta keinona kerätä rahaa köyhille maille, siis täydentävänä kanavana perinteiselle kehitysavulle. Ei kovin seksikästä.
Syvä taantuma on luonut kansainväliselle veronkannolle uutta hohtoa. Rikkaat maat ovat upottaneet talouden elvytyspaketteihin jättisummia, ja nyt rahoitusmaailmakin haluttaisiin maksumieheksi. Poliittista tahtoa saattaa hyvinkin alkaa löytyä, ja rahoitusmarkkinoiden verotus jossain muodossa on yksi keskeinen teema G20-maiden johtajien tavatessa Torontossa 26.-27. kesäkuuta.
Kohteena koko finanssitalous
Yleisemmin Tobinin verona tunnettua valuutanvaihtoveroa on puuhattu jo 1970-luvulta lähtien. Nyt huomio on laajentunut koko finanssitalouteen eli rahoitusmarkkinoihin: valuuttakaupan ohella pörssi- ja johdannaiskauppaan. Johdannaiskauppa tarkoittaa kaupankäyntiä muun muassa optioilla, futuureilla ja swapeilla, ja se on rahoitusmarkkinoiden selvästi suurin osa-alue.
Yhden esimerkin johdannaiskaupasta tarjoaa nykyisen talouskriisin alkulähde: Yhdysvaltain pankkien asuntolainakeinottelu. Pankit siirsivät asuntolainoja obligaatiolainoiksi – toisin sanoen tuhansien ihmisten asuntolainat omistikin joku ihan muu kuin pankki.
”Reaalitaloudella tarkoitetaan tavaroiden ja palveluiden tuottamista, finanssitaloudessa tehdään rahaa rahalla”, Åbo Akademin kansantaloustieteen yliopistonlehtori Christer K. Lindholm selventää käsitteitä.
Alunperin rahoitusmarkkinoiden tehtävä on ollut palvella tosimaailman tuotantoa, mutta erityisesti 1990-luvun alusta lähtien finanssitalous on kasvanut suhteettoman suureksi ja alkanut elää omaa erillistä elämäänsä. Eri arvioiden mukaan finanssitalous on 40-80 kertaa suurempi kuin maailman bruttokansantuote – eli siis juuri tavaroiden ja palveluiden tuotanto.
Lyhytaikainen keinottelu kriisien takana
Keskeinen ongelma rahoitusmarkkinoiden kasvussa on se, että samalla erityisesti lyhytaikaisen keinottelun määrä kasvaa. Keinottelulla luodaan rahoituskuplia, jotka sitten puhjetessaan synnyttävät isompia tai pienempiä kriisejä. Verotus olisi yksi keino suitsia keinottelua.
Kattavin esillä olleista rahoitusmarkkinaveron muodoista on niin sanottu transaktiovero (financial transaction tax), joka tarkoittaa sitä, että kaikista rahoitusmarkkinoilla tapahtuvista transaktioista eli osto- ja myyntitapahtumista napattaisiin vero, jonka suuruudeksi on yleisimmin kaavailtu 0,05 prosenttia.
”Vero vaikuttaisi ennen kaikkea lyhyellä aikavälillä tehtävän keinottelun kannattavuuteen, sillä sitä käydään yleensä pienillä marginaaleilla”, Lindholm toteaa.
”Pitkän aikavälin sijoituksiin vaikutus olisi huomattavasti pienempi. Niissä transaktioita on niin vähän, että kokonaisvero jäisi hyvin alhaiseksi.”
Tämän perusteella Lindholm ei niele esimerkiksi Euroopan komission ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n näkemyksiä siitä, että transaktiovero heikentäisi markkinoiden tehokkuutta ja lisäisi yritysten rahoituskustannuksia.
”Valtaosalle tavallisista yrityksistä ei näin pienellä veroprosentilla ole juuri mitään merkitystä. Toisin kuin rahoitusmarkinoiden toimijat, ne eivät juuri käy kauppaa johdannaisilla, vaikka suojautuvatkin esimerkiksi valuuttakurssiriskeiltä tekemällä johdannaissopimuksia.”
Myös pelko siitä, että alueellisesti käyttöön otettaessa vero ajaisi yrityksiä veroparatiiseihin, on Lindholmista liioiteltu.
”Jos transaktiovero otettaisiin käyttöön esimerkiksi vain EU:n alueella, varmasti osa rahoitusalan yrityksistä siirtyisi muualle. Mutta mitä sitten?” Lindholm pohtii. ”Parhaimmassakaan tapauksessa nämä yritykset eivät ole hyödyksi reaalitaloudelle tai yhteiskunnalle, ja kriisitilanteissa niistä on pelkkää haittaa.”
Entä jos verotettaisiin vain pankkeja?
Euroopan komissio ja IMF ovat transaktioveroa vastustaessaan puhuneet niin sanotun pankkiveron tai pankkien vakausmaksun puolesta. Tässä veromuodossa veroa kerättäisiin pankkien taseesta eli summa määräytyisi pankin omistuksen perusteella.
Lindholmin mukaan pankkiverolla ei päästäisi kiinni talouskriisien taustalla vaikuttavan ongelman ytimeen eli rahoitusmarkkinoiden keinotteluun, koska transaktioiden määrä ei vaikuttaisi veron suuruuteen.
”On myös nähty, miten helposti pankit voivat siirtää riskipitoisia arvopapereita pois omista taseistaan holding-yhtiöiden omaisuudeksi veroparatiiseihin”, hän toteaa.
Komissio ja IMF puolustavat pankkiveroa muun muassa sillä perusteella, että se tuottaisi verotuloja transaktioveroa enemmän.
”Tällöin transaktioveron tuottolaskuista on kuitenkin jätetty kokonaan pois johdannaiskauppa, rahoitusmarkkinoiden suurin osa”, Lindholm toteaa.
Lindholmista vaikuttaa hyvin mahdolliselta, että G20-johtajat päätyvät juhannuskokouksessaan pankkiveron kannalle, koska sillä on komissiossa ja IMF:ssä niin vaikutusvaltaiset puolestapuhujat.
”Pankkivero olisi tällä hetkellä kuitenkin aika pitkälle näennäistoimenpide, jolla pyrittäisiin osoittamaan, että jotain sentään tehdään.”
Suomen mielipide veromuodosta on Lindholmin mukaan vielä epäselvä.
”Jos hallitus on kantansa ilmaissut, en ole sitä ainakaan huomannut. Epäilen kuitenkin, että nykyhallitus suhtautuu transaktioveroon aika kielteisesti, koska usko vapaiden markkinoiden kaikkivoipaisuuteen näyttää vielä elävän vahvasti.”
Poliittinen tahto ja vääntö ovat asia erikseen, mutta teknisesti transaktioveron käyttöönotto ei Lindholmin mielestä olisi kovinkaan vaikeaa: kaikki transaktiot tapahtuvat jo nyt elektronisten järjestelmien kautta, ja vero perittäisiin järjestelmässä aina kun annetaan osto- tai myyntikäsky.
Mitä tapahtui oikeudenmukaiselle tulonjaolle?
Olisiko rahoitusmarkkinoiden transaktioita verottamalla sitten voitu estää nykyinen talouskriisi?
”Veron avulla olisi kyllä voitu hillitä yhdysvaltalaispankkien obligaatiolainoilla käytävää johdannaiskauppaa”, Lindholm arvioi. ”Lisäksi olisi pitänyt rajoittaa ylipäänsä pankkien mahdollisuutta siirtää asuntolainoja obligaatiolainoiksi pois omista taseistaan. Siinä tapauksessa tämä olisi jäänyt Yhdysvaltain sisäiseksi pankkikriisiksi.”
Verotuksen sekä pankkien ja rahoituslaitosten sääntelyn rinnalla kaikkein merkittävin tekijä rahoitusmarkkinoiden hillitsemiseksi olisi Lindholmin mielestä tulonjakoon puuttuminen.
”Tuloerot ovat kasvaneet kaikissa rikkaissa teollisuusmaissa, ja myös pääomatulot ovat kasvattaneet osuuttaan palkkatuloihin nähden – toisin sanoen tarjolla olevan pääoman määrä on kasvanut nopeammin kuin kulutuskysyntä. Rahaa investointiin on siis tyrkyllä entistä enemmän ja investointikohteita reaalitaloudessa yhä vähemmän”, Lindholm selittää.
Mihin verorahat laitettaisiin?
”Koska finanssikaupan mittakaava on tähtitieteellinen, olisivat myös veron potentiaaliset tuotot erittäin suuria”, toteaa Kepan kehityspoliittinen asiantuntija Henri Purje rahoitusmarkkinoiden verotuksesta.
Esimerkiksi itävaltalaisen ekonomistin Stephan Schulmeisterin mukaan yksistään Euroopassa 0,05 prosentin transaktioverolla voitaisiin kerätä vuodessa 289 miljardia dollaria. Laskelmassa on arvioitu, että veron käyttöönotto vähentäisi finanssikaupan määrää 65 prosentilla.
Mihin näin valtavat verotuotot sitten suunnattaisiin?
”Rahoitusmarkkinat toimivat maailmanlaajuisesti, joten olisi loogista käyttää myös verotuloja globaalisti – yhteiseen hyvään”, Purje sanoo.
Yksi selkeä rahareikä olisi kaikkia koskettava ilmastonmuutoksen torjunta ja siihen sopeutuminen.
Myös YK kärsii kroonisesta rahapulasta, ja kaikkien maiden yhdessä määrittelemät vuosituhattavoitteet, kuten äärimmäisen köyhyyden ja nälän puolittaminen, laahaavat edelleen pahasti jäljessä aikataulusta. Summa, joka tarvittaisiin tavoitteiden saavuttamiseksi vuoteen 2015 mennessä, on murto-osa mahdollisista rahoitusmarkkinaveron tuotoista, Purje toteaa.
Selvää kuitenkin on, että jos rahoitusmarkkinavero saadaan aikaiseksi, on sen suurin ponnin tällä hetkellä valtioiden halu kerätä omaan kassaansa täytettä talouskriisin ja elvytyspakettien jäljiltä. Tämä vaikuttaisi myös verotulojen hallinnointiin.
”Aiemmin kansainvälisten verojen hallinnoijaksi on ajateltu jotain ylikansallista elintä, esimerkiksi YK:ta. Nyt realistisemmalta vaikuttaa se, että ainakin osa tuotoista olisi kansallisessa hallinnassa. Osan käytöstä voitaisiin kuitenkin päättää ylikansallisesti, ja siinä tapauksessa talouskriisi voisi parhaimmillaan kääntyä kehitysmaiden hyväksi”, Purje arvioi.