Pariisin ilmastosopimus velvoittaa sen ratifioineet kehittyneet valtiot tukemaan ilmastonmuutoksen hillintää ja siihen sopeutumista köyhissä maissa. Vuodesta 2020 alkaen tämän vuosittaisen tuen suuruudeksi on sovittu yhteensä 100 miljardia Yhdysvaltain dollarilla.
Sanna Marinin hallitusohjelmassa kirjataan, että Suomi olisi nostamassa kansainvälistä ilmastorahoitustaan siten, että Suomi kantaisi jatkossa oman vastuunsa tästä rahoituksesta. Aiemmin rahoituksen määrä ei ole vastannut valtiovarainministeriön arvioita Suomen reilusta osuudesta, ja tämän lisäksi rahoituksen taso on heitellyt vuosien välillä.
Vaikka Suomi kanavoi kansantaloutensa kokoon nähden runsaasti ilmastorahoitusta, Suomen Lähetysseuran taloudellisen oikeudenmukaisuuden asiantuntijan Niko Humaliston mukaan on vaikea arvioida kuinka hyvin rahoitus vastaa kansainvälisten ilmastosopimusten henkeä.
Kysymys ei ole nimittäin pelkästään euromääristä. Suomen Lähetysseuran tuoreesta tutkimuksesta selviää, että ilmastorahoitusta kanavoivien tahojen toimintatavoissa ja toiminnan läpinäkyvyydessä on suuria eroja. Toisin sanoen se tapa, millä Suomi jakaa rahoitusta, vaihtelee paljon, ja siinä on paljon kehitettävää.
”Alalla on todella monia erilaisia toimijoita, joilla on toisistaan poikkeavia päämääriä. Päätös esimerkiksi ohjata Suomen ilmastorahoitusta Maailmanpankin alaisen Suomi IFC -ilmastorahaston kautta sisältää vahvan pyrkimyksen avata mahdollisuuksia suomalaisyrityksille. Onko tämä tavoite yhtä tärkeä kuin vaikkapa hauraissa valtioissa toimivien pienviljelijöiden ilmastoresilienssien kasvattaminen?”
Löyhä sääntely mahdollistaa kirjavat käytännöt
YK ohjaa maiden ilmastorahoitusta vain löyhin kriteerein, mikä mahdollistaa suuria vaihteluita valtioiden toimintatavoissa. Yksi periaate on kuitenkin ollut voimassa jo vuonna 1992 solmitusta ensimmäisestä ilmastosopimuksesta saakka: se, että saastuttaja maksaa.
”On selvää, että ilmastorahoituksen kanavoinnissa tarvitaan erilaisia toimijoita ja työkaluja. Jos kuitenkin painotamme ilmastorahoituksessa markkinaehtoista lainaa, silloinhan kyse olisi ’saastuttaja lainaa’ -periaatteesta, eikä rikkaiden maiden vastuusta maksaa sotkujensa aiheuttamia kuluja,” Humalisto sanoo.
Fingon vaikuttamistyön johtajan Annika Launialan mukaan ilmastonmuutos on yksi aikamme suurimmista uhkista ihmisoikeuksien toteutumiselle. Se vaikuttaa arvioiden mukaan negatiivisesti yli miljardin ihmisen elämään eri puolella maailmaa.
”Ilmastonmuutos uhkaa ihmisten perusoikeuksia koskien elämää, terveyttä ja hyvinvointia, riittävää ravintoa, vettä, toimeentuloa ja puhdasta ympäristöä, ja se vaikuttaa erityisesti haavoittuvissa tilanteissa elävien ihmisten elämään kehittyvissä maissa.”
Kehittyvillä mailla on kuitenkin hyvin vaihtelevat voimavarat vastata ilmastonmuutoksen vaikutuksiin. Launialan mukaan erityisesti vähiten kehittyneet maat tarvitsevat rahallista tukea ilmastonmuutoksen hillintään ja sopeutumiseen sekä enenevissä määrin ilmastonmuutoksen aiheuttamien vahinkojen ja menetysten korvaamiseen.
”Tukemalla maiden sopeutumistoimia pystytään vaikuttamaan siihen, että ihmisillä on kyky vastata muuttuviin olosuhteisiin ihmisarvoisella tavalla. On myös selvää, että mikäli ilmastonmuutoksen moninaisiin vaikutuksiin ei pystytä varautumaan ja sopeutumaan, köyhyys ja eriarvoisuus maailmassa kasvaa entisestään. ”
Ilmastorahoitukselle tarvitaan tulostavoitteet
Järjestöjen mukaan toinen parannettavaa on myös ilmastorahoituksen tuloksellisuuden arvioinnissa.
Suomessa ilmastorahoitus kytkeytyy kehitysyhteistyöhön. Kehitysyhteistyön tulosten ja tavoitteiden raportointiin liittyy kuitenkin yleisesti huomattavasti kovempia vaatimuksia kuin ilmastorahoitukseen.
Siksi järjestöt ovat huolissaan ilmastorahaston vastuuvelvollisuudesta. Ilmastorahoituksen ohjaaminen helpottuisi, jos sille asetettaisiin laadulliset ja läpinäkyvät tulostavoitteet.
”Kyse on siitä, millä tavalla ratkomme ilmastokriisiä. Tarvitaan päteviä investointeja, jotta talous uusiutuu siten, ettei se tuota päästöjä. Kehitysmaiden kannalta ilmastorahoitus on keskeistä, sillä suurin osa ilmastonmuutoksen hillintään liittyvistä investoinneista tehdään vauraampien maiden sisällä tai esimerkiksi EU:n sisällä. Siksi pidämme erittäin tärkeänä, että Pariisin sopimuksessa tehdyllä sadan miljardin dollarin sitoumuksella tuotetaan konkreettisia, mitattavissa olevia tuloksia ja päästövähennyksiä”, Humalisto sanoo.
Järjestöjen mukaan tilanteen voisi korjata kirjaamalla kansainvälisen ilmastorahoituksen osaksi Suomen ilmastolakia. Esimerkkejä voi hakea vaikka Tanskasta ja Espanjasta, jotka ovat sisällyttäneet kansainvälisen ilmastorahoituksen osaksi ilmastolakiensa uudistamista.
Järjestöt suosittavatkin yhteisessä kannanotossaan, että kansainvälinen ilmastorahoitus ja sen tavoitteet sisällytetään uudistettavaan ilmastolakiin.
Lisätietoja järjestöjen näkemyksistä antavat:
- Niko Humalisto, taloudellisen oikeudenmukaisuuden asiantuntija, Suomen Lähetysseura, niko.humalisto@suomenlahetysseura.fi; +358 40 7574 036
- Annika Launiala, vaikuttamistyön johtaja, Fingo, annika.launiala@fingo.fi; +358 50 317 6766
- Elisa Hara, ilmastotyön asiantuntija, Plan International Suomi, elisa.hara@plan-international.org; +358 50 4713 557
- Noora Simola, ilmasto- ja metsäasiantuntija, FFD Food and Forest Development Finland, noora.simola@ffd.fi
- Minna Suihkonen, viestinnän asiantuntija, Suomen UNICEF, minna.suihkonen@unicef.fi; +358 40 551 1055