Mistä on kyse?
Euroopan komissio teki huhtikuussa 2016 esityksen julkisesta maakohtaisesta raportoinnista (public country-by-country-reporting, eli pCBCR). Vuosia asian puolesta kampanjoineet kansalaisjärjestöt toivottivat esityksen tervetulleeksi. Vaikka esitykseen sisältyi useita heikkouksia, se kuitenkin käynnisti EU:ssa tärkeän prosessin verotuksen läpinäkyvyyden edistämiseksi.
Verotietojen julkisuuden lisääminen on keskeinen keino verovälttelyyn puuttumisessa. EU-tasolla verotietojen julkisuutta lisättäisiin tehokkaimmin nimenomaan säätämällä julkinen maakohtainen veroraportointi pakolliseksi EU-alueella toimiville kansainvälisille yrityksille. Niiden tulisi vuosittain raportoida julkisesti kuhunkin maahan maksamansa verot sekä yrityksen toiminnan laajuutta kuvaavia tunnuslukuja.
Tällaisella raportoinnilla voidaan tehokkaasti tarjota poliittisille päättäjille, kansalaisille, työntekijöille, toimittajille, osakkeenomistajille, investoijille ja veroviranomaisille arvokasta tietoa niin Euroopan unionissa kuin kehittyvissä maissa
Komissio toivoi uuden direktiivin olevan pikaisesti osa jäsenmaiden kansallista lainsäädäntöä, mutta tämä toive ei toteutunut. Parlamentti teki oman ehdotuksensa 2017, mutta Euroopan unionin neuvosto jarrutteli. Suomi yritti edistää asiaa puheenjohtajakaudellaan vuonna 2019, mutta ehdotuksen kannatus jäi niukasti vajaaksi. Tämän vuoden helmikuussa voimasuhteet muuttuivat ja puheenjohtajana onlimaa, joka oli halukas asiaa edistämään. Portugalin ehdotus sai riittävän enemmistön. Vihdoin tie komission, neuvoston ja parlamentin kolmikantaneuvotteluihin oli auki.
Mitä järjestöt toivovat?
Direktiiviluonnos on taustoineen ja artikloineen noin 25 sivua pitkä. Kansalaisjärjestöjen näkemyksen mukaan tärkeimmät neljä nyt päätettävää asiaa ovat seuraavat: 1) minkä maiden osalta maakohtaista raportointia vaaditaan, 2) minkä kokoisia yrityksiä direktiivi koskee, 3) miten ja mitä tietoja raportoidaan ja 4) mitä raportoinnilta vapauttavia lausekkeita direktiiviin sisällytetään. Nämä neljä asiaa ovat tärkeitä siksi, että neuvottelijoiden nykyisten esitysten heikkoudet liittyvät juuri niihin.
1) Minkä maiden osalta maakohtaista raportointia vaaditaan?
Tärkein näistä neljästä on ensimmäinen eli minkä maiden osalta direktiivi edellyttää EU:n alueella toimivien suuryritysten raportoivan toimintansa luonteesta ja laajuudesta sekä maksamistaan veroista. Järjestöt ovat vaatineet, että yritysten tulee raportoida vaaditut tiedot kaikkien niiden maiden ja verotusalueiden osalta erikseen eriteltynä, joissa niillä on toimintaa. Mikäli tiedot raportoitaisiin vain EU-maiden ja tiettyjen veroparatiiseiksi luokiteltujen alueiden osalta, kuten komissio esityksessään linjasi, olisi rajaus erityisen haitallista kehittyville maille, jotka kärsivät verovälttelystä eniten. Niiden kansalaiset ja hallitukset jäisivät ilman maakohtaisia verotietoja, vaikka juuri niille tiedoista olisi kaikista eniten arvoa.
Raportointitaso ei ole ongelmaton EU-maidenkaan osalta. Esimerkiksi Iso-Britannialla ja Hollannilla on useita erillisiä verotusalueita, joista osa täyttää veroparatiisin tunnusmerkit, vaikkei EU ei ole luokitellut niitä veroparatiiseiksi. Tietojen raportointi tulisi tällöin vaatia verotusalueittain. Järjestöt asettavat toivonsa parlamenttiin, jotta se pystyisi neuvotteluissa vakuuttamaan komission ja neuvoston, jonka oma esitys on tässä asiassa komission linjoilla.
2) Minkä kokoisia yrityksiä direktiivi koskee?
Yritysten kokorajan osalta kansalaisjärjestöt ovat esittäneet, että kriteerit tulisi sitoa tilinpäätösdirektiivissä määriteltyihin suuren konsernin tunnusmerkkeihin. Sen mukaan yritys luokitellaan suureksi konserniksi, jos sillä täyttyy tilinpäätöspäivänä vähintään kaksi seuraavista edellytyksistä: taseen loppusumma on 20 miljoonaa euroa, liikevaihto on 40 miljoonaa euroa ja työntekijöitä tilikauden aikana keskimäärin 250. Tällöin säädösten piiriin tulisi komission arvion mukaan ainakin 20 000 EU-alueella toimivaa yritystä.
Mikään neuvottelevista osapuolista ei kuitenkaan ole tätä järjestöjen toivomaa kriteeriä esittänyt, vaan ottaneet raja-arvoksi OECD:n määrittämän suuryritysten kokorajan. Sen mukaan direktiivin piiriin kuuluisivat ne suuryritykset, joiden vuosittainen liikevaihto globaalilla tasolla ylittää 750 miljoonaa euroa. Komissio ja parlamentti ovat kirjanneet vain pelkän raja-arvon, mutta neuvoston mukaan yritysten tulee saavuttaa esitetty taso kahtena peräkkäisenä vuotena ja raportoida vain jälkimmäisestä.
Nämä linjaukset ovat valitettavia, sillä siten rajataan ulos valtaosa EU:n alueella toimivista kansainvälisistä konserneista, vaikka myös pienemmät rajat ylittävää liiketoimintaa harjoittavat konsernit tekevät aggressiivista verosuunnittelua. Myönteistä on kuitenkin se, että parlamentti on esittänyt raja-arvon uudelleen arviointia neljän vuoden kuluttua direktiivin asettamisesta.
3) Miten ja mitä tietoja raportoidaan?
Kansalaisjärjestöt ovat painottaneet, että yritysten raportoimat tiedot tulee olla helposti saatavilla ja verrattavissa, ja että ne olisi siten hyvä kerätä yhtenäisellä raporttipohjalla avoimeen keskitettyyn rekisteriin. Komissio kuitenkin kirjasi vuoden 2016 esityksessään, että kunkin yrityksen tulisi julkaista maakohtaiset verotietonsa omilla verkkosivuillaan, jolloin yritysten tietojen hankinta ja vertailu olisi hankalaa. Neuvostonkaan esityksessä ei ole mukana yhtenäistä raportointipohjaa, mutta parlamentti on esittänyt avointa keskusrekisteriä, jota komissio hallinnoisi.
Lisäksi järjestöt ovat esittäneet, että direktiivin edellyttämien raportoitavien tietojen tulisi olla komission, parlamentin ja neuvoston tekemiä esityksiä laajempi, kansainvälisen riippumattoman GRI-järjestön asettamien verostandardien mukaisesti.
4) Mitä raportoinnilta vapauttavia lausekkeita direktiiviin sisällytetään?
Kansalaisjärjestöt suhtautuvat kriittisesti siihen, että direktiivissä olisi mukana mahdollisuus anoa vapautusta raportoinnista. Komission esityksessä tätä mahdollisuutta ei ole, mutta Euroopan parlamentti sisällytti sen valitettavasti omaansa. Sen mukaan jäsenmaat pystyisivät antamaan yritykselle luvan jättää tietoja raportoimatta, jos jäsenmaa katsoisi raportoimisen johtavan liikesalaisuuksien paljastumiseen. Tämä porsaanreikä johtaisi helposti tilanteeseen, jossa iso osa yrityksistä pyrkisi siihen vedoten vapautumaan raportointivelvoitteiltaan. Myös neuvoston esityksessä tämä mahdollisuus on mukana, hieman toisenlaisin yksityiskohdin.
Kannattaako laihaa tulosta juhlia?
Tilanne on direktiiviä ajaneiden järjestöjen kannalta ristiriitainen. Toisaalta on mahdollisuus juhlia sitä, että vuosikausien pitkäjänteinen työ tuottaa tulosta ja EU on luomassa lainsäädäntöä suuryritysten veroraportoinnin läpinäkyvyydelle. Toisaalta monet järjestöjen ajamat keskeiset sisältövaatimukset saattavat loistaa poissaolollaan valmiissa direktiivissä.
Kaikkein tärkeintä olisi saada maantieteellinen soveltamisala niin laajaksi, että se koskee kaikkia maailman maita ja veroalueita. Sen takia järjestöt nyt kannustavat parlamenttia neuvottelemaan tiukasti tästä kannastaan.
Kirjeessä todetaan, että koronapandemian aiheuttama sosioekonominen kriisi on tehnyt taistelun yritysten laajamittaista verovälttelyä vastaan entistäkin tärkeämmäksi ja kiireellisemmäksi. Tehokkaat toimet tämän ongelman torjumiseksi – joka maksaa yhteiskunnillemme vuosittain miljardeja euroja menetettyjä verotuloja – on tärkeä askel kohti kestävää elpymistä.
Julkinen maakohtainen raportointi voi kuitenkin olla vahva työkalu vain, jos yritysten on raportoitava tulojaan ja maksamiaan veroja maakohtaisesti kaikista niistä maailman maista, joissa niillä on toimintaa. Mikäli direktiivi rajoittaisi yritykset raportoimaan tulojaan ja maksamiaan veroja maakohtaisesti vain EU-maiden ja EU:n veroparatiiseiksi luokittelevien maiden osalta, se heikentäisi perusteellisesti tavoitetta edistää suuryritysten veroraportoinnin avoimuutta. Mikäli neuvotteluissa päädytään näin tekemään, jää järjestöjen juhlinta väistämättä vaisuksi.