Mistä puhun kun puhun kehitysmaista? Moni maailmasta kirjoittava tutkija ja toimittaja on nykyään visaisen kysymyksen äärellä. Maailma on muuttunut nopeasti, ja vanha jako kehitysmaihin ja teollisuusmaihin ei tunnu enää toimivan.
Termi ”kehitysmaa” niputtaa alleen valtavan enemmistön maailman maita Brasiliasta ja Kiinasta Syyriaan, Armeniaan ja Egyptiin. ”Teollisuusmaa” kuulostaa sekin aikansa eläneeltä käsitteeltä, koska monissa ”kehitysmaissa” on nykyään paljon enemmän teollisuutta kuin ”teollisuusmaissa”.
”Jako teollisuusmaihin ja kehitysmaihin on surkean huono monella tavalla”, sanoo kehitystutkimuksen yliopistonlehtori Teppo Eskelinen Jyväskylän yliopistosta.
Kyseessä on Eskelisen mukaan poliittinen jako: tarkoitus on sanoa, että yhdet maat ovat maailmassa ydintä ja toiset periferiaa.
Näin niputettu joukko on valtavan moninainen ja jako kuvaa nykymaailmaa huonosti, sanoo myös Suomen Kuvalehden ulkomaantoimittaja Katri Merikallio.
”Tuloerot Kiinan, Brasilian ja vaikka Sudanin ja Malawiin välillä ovat aivan megalomaanisia.”
”En edes muista, milloin olisin viimeksi käyttänyt yleistä kehitysmaa-käsitettä. En varmaan tosi pitkään aikaan, juuri nimenomaan tämän tähden.”
Toisaalta Merikallio muistuttaa, että monet ”kehitysmaat” haluavat kansainvälisissä yhteyksissä pitää kiinni siitä, että ne ovat poliittisesti yhtenäinen ryhmä.
”Niiden vaikutusvalta on silloin paljon suurempi esimerkiksi ilmastoneuvotteluissa.”
On hyvä tiedostaa myös, että vaikka monissa köyhissä maissa karsastetaan alentavaa kehitysmaa-termiä, moni maa on mielellään kansainvälisissä listauksissa kehitysmaiden kategoriassa, koska se status takaa taloudellisia etuja tullivapauksista pehmeisiin lainoihin.
Paljon listoja
Erilaisia listoja kehitysmaista ja eri tulotason maista onkin paljon.
OECD:n kehitysapukomitea DAC pitää listaa maista, joille annettavan tuen saa raportoida kehitysavuksi. Lista pohjaa kahteen luokitteluun: Maailmanpankin tapaan jaotella maat kansantuotteen mukaan alhaisen tulotason, alhaisen keskitulon, ylemmän keskitulon ja korkean tulotason maihin. Toinen jako on YK:n inhimillisen kehityksen indeksi, jonka alin lokero ”vähiten kehittyneet maat” eli LDC-maat on otettu omaksi kategoriakseen DAC:n listassa.
Köyhyyden ja vaurauden mittareita on kehitetty viime vuosina yhä moninaisemmiksi. Monet tiedostavat, että kansantuote on aika kömpelö tapa mitata kehitystä. Hienosyisemmät kategoriat eivät ole kuitenkaan päätyneet arkikieleen: edelleen puhutaan paljon kehitysmaista.
Aiheesta kuitenkin keskustellaan yhä enemmän. Maailmanpankki esimerkiksi on päättänyt hylätä data-analyysissään kehitysmaa-sanan.
Sana kehitysmaa on avunantajien luomus
Helsingin yliopistossa opiskellaan kehitysmaatutkimusta. Tieteenalavastaava Eija Ranta sanoo, että johdantokurssilta lähtien käsitteitä mietitään paljon.
”Kehitysmaa-termi kuulostaa monen korvaan ja omaankin korvaan aika vanhanaikaiselta ja epäsopivalta.”
Sen lisäksi että maiden kirjo on laaja, käytännössä termi on tilastojen ja avunantajien luoma, hän sanoo. Se tarkoittaa melkeinpä maita, joille annetaan apua.
”Nykyään on aika paljon kritiikkiä sitä kohtaan, kuinka paljon kehitysyhteistyöjärjestelmän pitää määrittää meidän käsitystä maailmasta”, Ranta sanoo.
”Se on aika vaikeaa, jos tilastoluomus joka on luotu rahanlähetysapparaattia varten alkaa määrittää ihmisten itsemäärittelyä itsestään.”
Jonkun verran näkee käytettävän ”kehittyviä maita”, mutta se on Eija Rannasta ihan sama asia kuin kehitysmaista puhuminen, eri lailla vain käännetty englannista. Sekä hän että Teppo Eskelinen muistuttavat, että koko kehityksen käsite on ongelmallinen. Siihen on leivottu sisään ajatus siitä, että jotkut ovat edellä ja toiset jäljessä, ja toisaalta se tuo kaikuja Euroopan teollistumisen ja sotien jälkeisen ajan ajattelusta, jonka mukaan tie kehitykseen kulkee kaikkialla samankaltaisen teollistumisen kautta.
Ratkaisu 1: Monenlaisia kehitysmaita tai erituloisia maita
Mikä sitten neuvoksi? Kepa.fin haastattelemat asiantuntijat suosittelevat pääsääntöisesti käyttämään tarkempia jaotteluja ja välttämään niputtavaa kehitysmaat-termiä.
”Köyhimmät maat – keskituloiset maat -jako on hirveän paljon parempi ja sitä olen myös itse käyttänyt”, sanoo Katri Merikallio. ”Nousevat maat tai nousevat taloudet on nekin suomen kielellä aika hyviä termejä.”
Samoilla linjoilla on ulkoministeriön kaupallinen neuvos, kauppatieteen tohtori Kent Wilska. Hän kirjoittaa usein puhepointteja ulkoministeriön johdolle ja ministereille. Silloin sävyn pitää olla oikea, mutta termien yleisesti ymmärrettäviä.
Rikkaampien maiden osalta hän tapaa kirjoittaa ”vanhat teollisuusmaat” tai ”läntiset teollisuusmaat”.
Vastaavia tarkennuksia tulee usein käytettyä, kun puhutaan niin sanotuista kehitysmaista, hän sanoo.
”Kun puhutaan kaupasta, meillä ei todellakaan laiteta samaan kategoriaan vaikka Länsi-Afrikan köyhiä maita ja Kiinaa ja Brasiliaa. Käytän kyllä termejä nousevat maat tai markkinat ja kehittyvät maat ja markkinat.”
Hän myöntää, että kovin hyviä eivät nämäkään sanat ole. Eivätkö kaikki maat kuitenkin kehity jotenkin? Nousevien maiden lisäksi ei taida olla yhtäkään kunnolla laskevaa maata.
Kun puhutaan taas kovin köyhistä maista, Wilska saattaa puhua YK-määritelmän mukaan vähiten kehittyneistä eli LDC-maista, mutta usein se taas on liian tarkkarajainen käsite.
”Mieti Nicaraguaa. Se ei ole LDC, mutta onhan se edelleen tosi köyhä”, Wilska kuvaa.
Jos tarvitsee viitata LDC-maihin ja ”siinä liepeillä oleviin” köyhiin maihin, hän päätyy usein puhumaan vähän epämääräisesti maailman köyhimmistä maista.
”Kaikista selkeintä olisi käyttää Maailmanpankin kategorioita tulotason mukaan, mutta jos pitää puhua niin, että kaikki ymmärtävät, niitä pitää vähän yksinkertaistaa.”
”Sitä vaikeammaksi tämä menee, mitä akateemisemmin asiaa rupeaa pohtimaan.”
Ratkaisu 2: Uudet kategoriat
Teppo Eskelinen pohtii, että jos maita on pakko kategorisoida, sitä voisi yrittää eräänlaisten prototyyppien avulla. Pohjaksi voisi ottaa aidon kehityksen indeksi -tyyppisiä mittareita ja lisätä niihin demokratiaan, poliittisiin vapauksiin ja luonnonvarojen ylikulutukseen liittyviä elementtejä.
Hän hahmottelee tyyppivaltioita Kepan pyynnöstä mutta korostaa, että jaottelu tulee tässä nopeasti ja niin sanotusti stetsonista.
Ensimmäinen maatyyppi voisi Eskelisen mukaan olla niin sanottu epäonnistunut valtio, eli usein konfliktien kanssa painiva valtio, joka ei vain toimi.
Toinen tyyppi voisi olla ”perinteinen kehitysmaa”: maatalousvaltainen, matalan elinajanodotteen maa, jossa keskitytään yhden raaka-aineen tuottamiseen.
Kolmas tyyppi voisi olla investointivaltio tai nopean teollisuuden raaka-ainevaltio, jossa valtiojohtoisesti ja melko epädemokraattisesti haetaan irtiottoa köyhyydestä talouskasvun kautta. Tällaisia valtioita on vaikkapa Keski-Aasiassa ja Afrikassa tänäänkin.
Neljäs tyyppi olisi eriarvoisuusmaa. Siellä on hyvä infrastruktuuri ja isohko kerros ihmisiä, jotka elävät länsimaisten kulutusstandardien mukaista elämää. Se on kohtuullisen demokraattinen, mutta maassa vallitsee polttava eriarvoisuus. Tämän tyyppisiä maita ovat esimerkiksi Brasilia ja Etelä-Afrikka.
Ja viimeisenä voisi olla vanhan liiton teollisuusmaa, ylikuluttava hyvinvointivaltio.
”Jo tämmöisellä tyypittelyllä päästäisiin eteenpäin”, Eskelinen sanoo.
”Voitaisiin luoda puolenkymmentä valtiotyyppiä, ja voitaisiin katsoa minkä verran eri valtioilla on eri maatyyppien ominaisuuksia. Silloin varmasti todettaisiin, että puhdasta vanhan liiton kehitysmaata ei enää ole, vaan kaikilla alkaa olla jossain määrin investointivaltioiden piirteitä.”
Hänestä on selvää, että uusia käsitteitä ei voi kuitenkaan lanseerata mielin määrin.
”Sanasto on konservatiivista, koska meidän täytyy ymmärtää toisiamme, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö voisi pyrkiä aktiivisesti ja tietoisesti eroon joistain vanhentuvista käsitteistä.”
Ratkaisu 3: Maiden omat kategoriat
Pari vuosikymmentä sitten puhuttiin ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta maailmasta. Ensimmäiseen kuuluivat perinteiset länsimaat, toiseen itäblokki ja kolmanteen jäljelle jäävät köyhät maat. Kylmän sodan jälkeen toinen maailma on unohdettu ja ensimmäinen näkyy lähinnä vitsissä ensimmäisen maailman ongelmista. Kolmannesta maailmasta ei enää juuri puhuta.
Eija Ranta sanoo, että kolmas maailma oli aikanaan monille maille hyvin voimallistava ja vapauttava termi, vaikka se nykyään tuntuu ummehtuneelta. Mieluinen sana on saattanut kauan sitten olla myös ”kehitysmaa”.
”Se tarkoitti, että tässä me suvereeneinä ja itsenäisinä valtioina lähdemme johtamaan tällaisia prosesseja, joissa meistä tulee itsenäisiä ja teollistuneita valtioita.”
Ranta ehdottaa, että sen sijaan että pyritään ulkoa käsin luokittelemaan maiden joukkoja, kunnioitettaisiin niiden omia kategorisointeja. Sanat alkavat kuitenkin rakentaa ihmisten itseymmärrystä.
Kolumbialaisen antropologin Arturo Escobarin klassisen kehityskritiikin mukaisesti voidaan sanoa, että jonkun maan kutsuminen kehitysmaaksi synnyttää ajatuksia alikehittyneistä ja kehittyneistä maista – ja ihmisistä – niin maiden ulko- kuin sisäpuolellakin.
Se on jo aika suuri valta antaa muutamalle apua koordinoivalle kansainväliselle järjestölle.
Jos ei voida puhua jokaisesta valtiosta sen omalla nimellä, voitaisiin Rannan mielestä käyttää maantieteellisiä alueita samaan tapaan kuin puhutaan Pohjoismaista.
”Itä-Afrikka, Andien maat ja Karibia ovat esimerkkejä kokonaisuuksista, jotka ovat jollain tapaa mielekkäitä ihmisten itsensä näkökulmasta.”
”Meillä on monenlaisia identiteettejä. Me olemme suomalaisia ja eurooppalaisia ja jollain todella epämääräisellä tavalla länsimaisia, ja meillä on monia identiteettejä jotka eivät liity valtioon: olemme nuoria, naisia, suomenruotsalaisia, saamelaisia ja niin edelleen. Yhtä lailla muualla on vastaavantyyppisiä identiteetin lähteitä. Miksi meidän pitäisi määritellä niitä heidän puolestaan?” Ranta kysyy.
Ratkaisu 4: Puhutaan köyhistä ihmisistä ja globaalista etelästä
”Minusta on paljon kiinnostavampaa ja relevantimpaa puhua köyhyydessä elävistä ihmisistä kuin köyhistä valtioista”, sanoo Teppo Eskelinen.
Varallisuuserot ovat yhä voimakkaampia valtioiden sisällä, ja suurin osa maailman köyhistä ihmisistä on jo vuosia asunut muualla kuin kaikkein köyhimmissä maissa. Euroopassa on paljon köyhyyttä, ja Princetonin yliopiston taloustieteen emeritusprofessori Angus Deatonin mukaan Yhdysvalloissakin asuu 3,2 miljoonaa ihmistä, joiden voisi katsoa elävän äärimmäisessä köyhyydessä.
Akateemisissa piireissä ja aktivistipiireissä on puhuttu jo jonkin aikaa ”globaalista etelästä” (joskus isolla kirjoitettuna Etelästä). Se on käytännön työtä ajatellen turhan epämääräinen termi, minkä tähden esimerkiksi Kent Wilska ei sitä käytä, mutta Eija Rannan suuhun se sopii usein.
”Se viittaa täällä yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa niihin postkoloniaaleihin keskusteluihin, joita me aika paljon käydään”, Ranta sanoo.
Globaali etelä ja globaali pohjoinen kuvaavat valtarakenteita. Uusliberaali kolonisaatio ja globaali järjestelmä ovat luoneet eriarvoistavia asetelmia, joissa ”pohjoinen” hyötyy ja ”etelä” ei. Jako ei ole maantieteellinen, vaan meillä Pohjolassa voi olla ”etelää” ja päiväntasaajan eteläpuolella ”pohjoista”.
”Etelään voi laskea köyhät ihmiset Yhdysvalloissa ja Suomessa. Nykyään ei ole entisenkaltaista valtiojohtoista kehitystietä, vaan kansainväliset prosessit luovat samankaltaisuuksia eri puolille maailmaa”, Ranta sanoo.
”Jos ajatellaan vaikka kaivosteollisuutta, niin samankaltaisia prosesseja tapahtuu Suomen Lapissa ja Bolivian Amazonasissa. Niissä on voittajia ja häviäjiä.”
Toki termien takana on maantiedettäkin: jos muistetaan kolonialismin perintö, usein häviäjät ovat olleet etelässä ja voittajat pohjoisessa.
”Käytännön kehitysyhteistyöhön globaalin etelän käsite ei kovin hyvin sovi, vaan se on enemmän teoreettinen käsite”, Ranta sanoo.
Globaali etelä ei taivukaan moniin yhteyksiin. Lehtitekstissä varmaan edelleen puhutaan esimerkiksi Kiinan johtamasta kehitysmaaryhmästä ja ulkoministeriön arjessa erilaisista kehitysmaista. Silti välillä on hyvä pysähtyä miettimään, mitä me tarkoitamme ja millaista maailmankuvaa pönkitämme, jos puhumme kehitysmaista.
”Kehitysmaa-käsitettä on käytetty jostain toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta ja kolmas maailma oli käytössä 1950–1980-luvuilla. Globaalista etelästä on puhuttu 1990-luvulta lähtien. Siitäkin on jo aika pitkä aika. Jotain uutta on varmasti syntymässä, Kiinan ja muiden etelän maiden nousun vuoksi. Meidän pitää alkaa määritellä maailmaa eri tavalla”, Eija Ranta sanoo.
”Nykyään ajatellaan, että näiden niin sanottujen kehittyneiden valtioiden pitää myös muuttua valtavasti”, muistuttaa Teppo Eskelinen.
Yksi osa tätä maailmankuvan muutosta onkin itse asiassa YK:n kestävän kehityksen tavoitteet, muistuttaa Kent Wilska.
”YK:n vuosituhattavoitteet olivat vielä vähän sellaisia, että me teollisuusmaista asetettiin tavoitteita kehitysmaille, joita sitten autettiin. Nyt meillä on kaikille yhteiset tavoitteet, ja kaikki tekevät niiden eteen töitä yhdessä.”
Ehkä sieltä syvemmän ja tasa-arvoisemman yhteistyön syövereistä alkaa jossain kohtaa purkautua uusia, maaryhmien itsensä keksimiä käsitteitäkin.