Afrikan demokraattinen kehitys on viime vuosina keskimäärin heikentynyt. Taantumaa kuvastavat presidenttien valtakausirajoitteiden poistot useissa maissa ja uudet lait, joilla lisätään sosiaalisen median ja kansalaisjärjestöjen kontrollia. Vuodesta 2000 lähtien ainakin 30 Afrikan presidenttiä on yrittänyt venyttää valtakauttaan ja 18 heistä on onnistunut. Pelkästään vuonna 2018 samaa yrittivät Burundin, Ugandan, Sudanin ja Togon presidentit.
Tarkempi katsaus mantereen alueisiin kuitenkin osoittaa, että vaihtelu maiden välillä on suurta. Hieman yleistäen maat voidaan jakaa kahteen kategoriaan. Noin puolet Afrikan valtioista on eri asteisia autokratioita ja puolet eri asteisia demokratioita.
Länsi- ja eteläinen Afrikka pärjäävät demokratian ja hyvän hallinnon tasoa mitattaessa- Itä-, Keski- ja Pohjois-Afrikkaa paremmin. Suhteellisesti korkein riski poliittiseen epävakauteen on Itä-Afrikassa ja Afrikan sarvessa. Keski-Afrikan maita taas johtavat tällä hetkellä mantereen pisimpään vallassa olleet ja vanhimmat presidentit, joten alueella on seuraavien 10-15 vuoden aikana väistämättä edessään jonkinlainen muutos, johon voi liittyä epävakautta.
***
Kehityskululle on useita syitä. Yksi huolestuttava trendi on, että monet Afrikan maat ovat hiljattain tehneet öljy- ja kaasulöydöksiä. Tähän saakka Ghana on ollut mantereen ainoa öljyä tuottava demokraattinen valtio. Öljyn tuotannon ja maan autokraattisuuden välillä onkin nähtävissä selkeä korrelaatio.
Pitkään demokratiaa ja hallintoa Afrikassa tutkinut Nic Cheeseman on esittänyt, että yksi syy lisääntyvän autoritarismin taustalla on myös se, että kansainvälinen yhteisö tarjoaa enää vähän kannustimia demokraattiselle kehitykselle. Afrikan maat solmivat enemmän kumppanuuksia Aasian ja Lähi-idän autoritaaristen valtioiden kanssa ja tämä antaa niille enemmän toimitilaa välttää kansainvälisiä paineita demokratisoitua.
Afrikan demokratiat kasvavat keskimäärin nopeampaa tahtia kuin mantereen autokratiat.
Tilanteesta huolimatta länsimaat eivät myöskään ole viime vuosina lisänneet tukeaan demokratiakehitykselle, vaan vaakakupissa on painanut enemmän talouskasvun lisääminen ja siitä hyötyminen.
Ruandan ja Etiopian vaikuttavan talouskasvun takia kehitystä edistävän autoritarismin suosio onkin huolestuttavalla tavalla kasvanut. Samaan aikaan demokraattiset valtiot, kuten Ghana, ovat joutuneet talousvaikeuksiin vaikean velkatilanteen takia. Tässä tilanteessa on ollut helppo vetää johtopäätös, että demokratia ei välttämättä johda talouskasvuun ja vaurastumiseen.
UNU-WIDER:in teettämä, pitkää aikaväliä tarkkaillut tutkimus kuitenkin osoittaa, että Afrikan demokratiat kasvavat keskimäärin nopeampaa tahtia kuin mantereen autokratiat. Tulosta selittää merkittävästi maiden hallinnon laatu. Suurimmassa osassa autoritaarisia maita hallinto ei ole hyvää ja Ruanda on pikemmin poikkeus kuin sääntö. Onkin huolestuttavaa, että tällä hetkellä monet Afrikan maat ovat pahasti velkaantumassa, ja suuren velkataakan hallinnointi vaatii sujuvaa hallintoa.
Tutkimuksen valossa Afrikan manner näyttää siis polarisoituneen entistä selvemmin poliittisiin ja taloudellisiin ääripäihin.
***
Positiivista on, että urbaanin, nuoren äänestäjäkunnan kasvaminen tulee luultavasti haastamaan nykyiset valtapuolueet, kun nuoret äänestävät vaihtoehtojen puolesta. Vuoteen 2050 mennessä urbaania äänestyskuntaa ennustetaan olevan enemmän kuin maaseudun äänestäjiä. Afrikan hallintoa arvioiva Ibrahim Index osoittaa, että demokraattinen kehitys laahaa jäljessä kansalaisten odotuksista. Suurin osa afrikkalaisista haluaisi elää demokraattisessa maassa, mutta niiden määrä, jotka uskovat asuvansa demokratiassa, laskee koko ajan. Saman suuntaisia tuloksia tuo esiin myös viimeisin Afrobarometri-tutkimus.
Epädemokraattisissa maissa muutosta ei voi saada aikaan samoilla strategiolla eikä sitä voi arvioida samoilla mittareilla kuin Suomessa.
Länsimaisille kansalaisjärjestöille tämä merkitsee sitä, että niiden olisi tärkeää luoda kumppanuuksia afrikkalaisten demokratiakehitystä edistävien toimijoiden kanssa erityisesti itäisessä, keskisessä ja pohjoisessa Afrikassa. Näitä voivat olla nuorisojärjestöt, ihmisoikeuspuolustajat, mediatoimijat tai vaikka kylien naisryhmät.
Sen suhteen, millaisia tuloksia yhteistyöllä odotetaan saavutettavan, tulee kuitenkin olla realistinen: epädemokraattisissa maissa muutosta ei voi saada aikaan samoilla strategiolla eikä sitä voi arvioida samoilla mittareilla kuin Suomessa.
Myös valtioiden välisellä yhteistyöllä on suuri merkitys. Esimerkiksi silloin, kun autoritaariset Afrikan maat ovat estäneet kansalaisjärjestöjen pääsyn EU-Afrikka-huippukokouksiin, voisivat Euroopan maat strategisella yhteistyöllä Afrikan demokratioiden kanssa ehkä saada ovia – edes takaovia – hivutettua auki myös kansalaisyhteiskunnalle.
Strategiat demokratian edistämiselle tulee tehdä maa-, alue- ja mannerkohtaisesti. Ennen kaikkea on tärkeää, että demokratian edistäminen säilyy kirkkaana tavoitteena kaikessa yhteistyössä Afrikan maiden kanssa – myös tilanteissa, joissa talouskasvun edistäminen yksityisen sektorin avulla on tärkeä prioriteetti.
Kuuntele: Suomen Afrikka-strategia
Tekstissä esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia eivätkä välttämättä vastaa Fingon linjaa.