Työskentelen joogaopettajana ja työnohjaajana, mutta ammatillinen taustani on yhteiskunnallisessa vaikuttamistyössä. Kun toimeentuloni yrittäjänä tulee pitkälti yksilöiden hyvinvoinnin edistämisestä, olen sosiologina pohtinut paljon työni yhteiskunnallista roolia.
Kriittisen yhteiskuntatieteilijän ääni minussa on välillä moittinut siitä, etten ole kampanjoimassa barrikadeilla tai edes lobbaamassa kabineteissa. Aina välillä törmään myös siihen, että jotkut pitävät joogaa ja henkiseen kasvuun keskittyvää elämäntapaa itsekeskeisenä ja uusliberalistisen yksilökeskeisyyden ilmentymänä.
Näen kuitenkin, että myös nykyinen työni kytkeytyy tiiviisti maailman parantamiseen. Siinä on kyse tietoisuuden kasvattamisesta. Tietoisuus mahdollistaa uutta ymmärrystä siitä, mitkä asiat ovat meille todella tärkeitä ja millä tavoin olemme yhteydessä luontoon ja toisiimme. Ajattelen, että näin ilmastokriisin aikana tarvitaan kipeästi tällaista uudenlaista tietoisuutta, jotta pystymme yhdessä tekemään elämäntapaamme tarvittavia muutoksia.
***
Teesini siis on, että yhteiskunnallisen muutoksen edistämisen ja henkisen hyvinvoinnin vahvistamisen tulisi käydä käsi kädessä. Kokemukseni ja havaintojeni mukaan yhteiskunnalliseen muutostyöhön liittyy kuitenkin piirteitä, jotka lisäävät tätä työtä tekevien henkistä kuormitusta. Olen tunnistanut ainakin kuusi tällaista asiaa:
1. Työkseen maailmaa parantavat ihmiset ovat yleensä erittäin sitoutuneita missioonsa. Vahva sisäinen motivaatio on äärettömän arvokas voimavara, joka auttaa jaksamaan työssä ja nauttimaan siitä. Sitoutuneisuuden kääntöpuoli kuitenkin on se, että rajan asettaminen työn ja muun elämän välille ei välttämättä ole helppoa. Miten rajaan ajan- ja energiankäyttöäni? Mitä muuta olen kuin työni? Onko minulla oikeus olla muutakin kuin työni?
Empatia ja myötätunto jäävät ylikorostuneen asiakeskeisyyden jalkoihin.
2. Yhteiskunnallisen muutoksen edistämisessä päämäärät ovat korkealla – kuten niiden tuleekin. Mutta kun työn tavoitteet ovat suuria ja abstrakteja, ei sen tuloksia ole helppo mitata ja osoittaa. On vaikeaa määritellä, milloin on tehnyt tarpeeksi tai mikä on oman työn osuus muutoksen aikaansaamisessa. Tämä saattaa johtaa jatkuvaan riittämättömyyden tunteeseen ja jopa uupumiseen valtavina näyttäytyvien haasteiden edessä.
3. Oma jaksaminen ja hyvinvointi voivat tuntua toisarvoisilta, kun tekee työtä ihmisoikeusloukkausten, eriarvoisuuden ja ilmastonmuutoksen kaltaisten vaikeiden ja järkyttävien ongelmien ratkaisemiseksi. Kun ”maailma palaa”, ei henkisestä hyvinvoinnista huolehtimiseen tunnu olevan aikaa, varaa eikä oikeutta. Etuoikeutetussa asemassa olevan auttajan rooliin ei kuulu oman haavoittuvuuden eikä omien tarpeiden ja toiveiden esiin tuominen.
4. Työ yhteiskunnan muuttamiseksi perustuu kriittiseen analyysiin. Ongelmia ruoditaan seikkaperäisesti, muutoksen puolesta ja toista mieltä olevia vastaan argumentoidaan asiakeskeisesti. Kriittistä näkemystä tarvitaan, mutta jos alamme soveltaa yksipuolisen analyyttista otetta myös itseemme ja toisiimme ihmisinä, vaarana on etääntyminen tunteista ja inhimillisen kokemuksen koko kirjosta. Tällöin emme välttämättä edes kovin hyvin tunnista, miten itse voimme tai miten kollegamme voivat. Empatia ja myötätunto jäävät ylikorostuneen asiakeskeisyyden jalkoihin.
5. Yhteiskunnallinen ilmapiiri ja asenteet maailmanparannustyötä kohtaan ovat koventuneet viimeisten kymmenen vuoden aikana. Monet kokevat työtään kyseenalaistettavan toisinaan voimakkaastikin, ja työn tarpeellisuutta joudutaan perustelemaan entistä enemmän niin rahoittajille kuin suurelle yleisöllekin. Toiset kohtaavat työssään myös vihapuhetta, ja vaikka itse ei joutuisikaan suoraan sellaisen kohteeksi, on kuitenkin ilmiön vaikutuspiirissä.
6. Maailmanparannus on auttamistyötä, vaikka siinä harvemmin ollaan päivittäin tekemisissä niiden ihmisten kanssa, joiden hyväksi työtä tehdään. Suoraa auttamistyötä tekevien kohdalla, esimerkiksi sosiaali- tai hoitotyössä, on tunnistettu riski myötätuntouupumukseen ja sijaistraumatisoitumiseen: työssä kohdatut tunteet tarttuvat ja asiakkaiden kokemat järkyttävät asiat kuormittavat myös työntekijöitä.
Vastuu omasta henkisestä hyvinvoinnista on luonnollisesti jokaisella itsellään, mutta työyhteisöllä ja esimiehellä on suuri merkitys sen ylläpitämiselle.
Vaikka yhteiskunnan rakenteiden muutokseen tähtäävässä työssä kontakti autettaviin ei ole suora, siirtyvät raskaat kokemukset ja tunteet myös tälle seuraavalle tasolle. Kuten integratiivisen lääketieteen kehittäjä Rachel Naomi Remen on kiteyttänyt: “Odotus, että voisimme lähes päivittäin olla yhteydessä inhimillisiin tragedioihin ja iloon ilman, että ne vaikuttaisivat meihin, on yhtä epärealistinen kuin odottaa säilyvänsä vedessä kuivana.”
llman tietoista tunnetyöskentelyä ja riittävää palautumista työn tuottama tunnekuormitus voi johtaa myötätuntouupumukseen, joka ilmenee muun muassa turtuneisuutena ja kyynisyytenä.
***
Toiset meistä ovat herkempiä kuin toiset tuntemaan kuvatun kaltaiset ilmiöt ja paineet. Todennäköisesti monet maailmanparannustyössä olevat kuuluvat näihin keskimääräistä herkempiin ihmisiin: juuri herkkyytensä ansiosta he tunnistavat vääryydet ja haluavat toimia epäkohtien korjaamiseksi. Herkkien ihmisten luovuutta ja älykkyyttä myös tarvitaan uudenlaisten ratkaisujen löytämiseksi maailman ongelmiin.
Siksi on erityisen tärkeää pitää huolta siitä, että yhteiskunnallisen muutoksen eteen työskentelevät ihmiset eivät uuvu. Kuten jo kliseeksi kulunut sanonta kuuluu: happinaamari pitää laittaa ensin itselleen. Tottahan se on, muuten päätyy itse ennemmin tai myöhemmin autettavien joukkoon.
Vastuu omasta henkisestä hyvinvoinnista on luonnollisesti jokaisella itsellään, mutta työyhteisöllä ja esimiehellä on suuri merkitys sen ylläpitämiselle. Työyhteisössä kannattaa luoda sellaista toimintakulttuuria, jossa myös työhön liittyvien tunteiden ja henkilökohtaisten kokemusten jakaminen on sallittua. Kun työhön liittyviä kuormitustekijöitä pystytään tunnistamaan yhdessä, voidaan niihin löytää konkreettisia ratkaisuja, jotka auttavat pitämään huolta jaksamisesta.
Työyhteisön hyvinvointi on vahvassa yhteydessä motivaatioon, luovuuteen ja työn tuloksellisuuteen. Se henkinen tila, josta käsin toimimme, välittyy myös siihen, miten ja millaisina viestimme tavoittavat kohderyhmänsä. Pystytäänkö työssä luomaan toivoa maailmaan ja edistämään isojen muutosten tapahtumista? Riittääkö voimia ja rohkeutta nostaa esiin uudenlaisia ideoita ja toimintamalleja?
Henkisestä hyvinvoinnista huolehtiminen on siis yhteiskunnallisen muutoksen edistämisessä kohtalonkysymys, ei mitään ensimmäisen maailman luksusta.
Miia Toikka on ratkaisukeskeinen työnohjaaja, valmentaja, fasilitaattori ja joogaopettaja.