Kehitysyhteistyön parissa on ollut tapana helliä ajatusta, jossa kehitys nähdään paikallisten intressiristiriitojen yläpuolella olevana asiaintilojen parantumisena. Uskomusta on vuosien saatossa myös kritisoitu runsaasti.
Antropologi James Ferguson kirjoitti 30 vuotta sitten kehitysyhteistyöstä ”epäpolitisointikoneena”. Fergusonin mukaan kehitysyhteistyön luonteeseen kuuluu häivyttää normaalit poliittiset erimielisyydet näkyvistä ja käsitellä yhteiskunnallista muutosta joukkona teknisiä ja hallinnollisia ongelmia. Tämä kritiikki on toistunut sen jälkeen lukuisia kertoja hieman eri muodoissa.
Entistä kokonaisvaltaisempi kehityspolitiikka ja globaali kestävän kehityksen agenda eivät tee kritiikkiä yhtään vähemmän ajankohtaiseksi. On kuin mahdollisia poliittisia kantoja olisi vain kaksi: kehityksen puolella tai sitä vastaan. Loppu on hallintoa ja koordinointia.
Kaikissa ihmisyhteisöissä on kuitenkin aina ollut ja tulee aina olemaan politiikkaa. Siihen kuuluvat ristiriidat ja erimielisyydet yhteiskunnallisen muutoksen toivotusta suunnasta, erilaiset käsitykset normeista ja prioriteeteista, sekä lukuisat ideologiat ja politisoituneet identiteetit.
Kehitysyhteistyö ei voi myöskään välttyä vaikuttamasta politiikan osapuolten asemiin.
On varsin uuskolonialistinen ajatus, että köyhemmistä valtioista tällaiset normaalit ilmiöt puuttuisivat, tai että ne olisivat jotenkin alisteisia yksituumaiselle ”kehitykselle”.
Kehitysyhteistyö ei voi myöskään välttyä vaikuttamasta politiikan osapuolten asemiin. Usein ulkoinen rahoitus tukee vallassa olevaa hallitusta, vaikkei tämä tietenkään ole varsinainen tavoite. Järjestörahoituksen kuumimmassa vaiheessa taas paikallisten ammattimaisten järjestöjen valta on saanut monet hallitukset tuntemaan olonsa tukalaksi.
***
Ulkoisen rahoituksen ja sisäpolitiikan suhde myös elää. Viime aikojen kenties mielenkiintoisin globaalipoliittinen muutos on ollut yksinapaisen maailmanjärjestyksen hidas murtuminen. Köyhien maiden hallitusten näkökulmasta tämä tarkoittaa valinnanvaraa ulkoisen rahoituksen suhteen. Sen sijaan, että niiden täytyisi vanhaan tapaan välttämättä kääntyä OECD-maiden tai IMF:n puoleen, rahaa saa Kiinalta ja usein myös kansainvälisiltä rahoitusmarkkinoilta.
Rahoittajat ovat erilaisia ja niiden rahoituksella on erilaisia ehtoja. Erilaisten rahoituskanavien olemassaolo tekee kehitysrahoituksen valikoinnista jännitteisen poliittisen kysymyksen. Kun valtiot päättävät, mitä rahoitusta ne haluavat ja millä ehdoilla, käy entistä ilmeisemmäksi, ettei ole mitään yhtenäistä ”valtion” tahtotilaa. Intressiryhmien erot tulevat esiin.
Yksinkertaisimmillaan asetelma liittyy eturyhmäintresseihin. IMF:n lainojen kylkiäisinä tulee usein edelleen talouspoliittisia ehtoja: talouden liberalisointia, budjettitasapainovaatimus ja tiukka inflaatiotavoite. Kiina taas esittää harvoin tällaisia poliittisia ehtoja, mutta vaatii rahoituksen menevän suoraan määrättyihin investointihankkeisiin.
Rahoituksen valikoinnin logiikkaa kehittyvissä maissa tutkinut Texasin yliopiston professori Jonas Bunte on havainnut, että usein paikallinen rahoitussektori haluaa pitää inflaation matalana ja välttää kilpailua infrastruktuurihankkeiden rahoituksessa, ja pitää siksi ääntä IMF-rahan puolesta. Toisaalta paikallinen työväki etujärjestöineen näkee kiinalaisen rahan synnyttävän työvoimalle uutta kysyntää, ja lobbaa siksi pikemmin tämän rahoituskanavan puolesta.
Voi olla, että Suomenkin kehityspolitiikan todelliset vaikutukset näkyvät kunnolla vasta, kun sen viiteryhmä nähdään yhtenä kilpailevana vaihtoehtona rahoittajien joukossa.
Koko todellisuus on tätä asetelmaa huomattavasti monimutkaisempi. Eturyhmäintressejä on monia muitakin, ja käsityksiä rahoituksen valikoinnista ohjaavat toki myös eturyhmäajattelusta riippumattomat ideologiat.
***
Tavallaan kaikki edellä sanottu on itsestään selvää. Emme kuitenkaan ole kovin tottuneita katsomaan asioita rahoitusta saavien maiden päätöksentekonäkökulmasta. Siksi on myös mietittävä, minkälaisia debatteja ja jännitteitä tarjottu rahoitus avaa: minkälaiset ryhmät sitä kannattavat ja miksi.
Minkälaiset eturyhmät eri maiden sisällä kokevat Suomen/ EU:n/ DACin kehitysrahoituksen etunsa ja intressiensä mukaiseksi? Miten näiden ryhmien agendan ajaminen sopii julkilausuttuihin kehitystavoitteisiin? Voi olla, että Suomenkin kehityspolitiikan todelliset vaikutukset näkyvät kunnolla vasta, kun sen viiteryhmä nähdään yhtenä kilpailevana vaihtoehtona rahoittajien joukossa. Kiinan lainat ovat monella tavalla ongelmallisia, mutta ne eivät tule äkkiä katoamaan.
Tämän kilpailu-ulottuvuuden globaalin kestävän kehityksen retoriikka pyrkii häivyttämään näkyvistä. Sen tunnistaminen on kuitenkin tervettä: näin opetellaan eroon näkemyksestä, jossa kehittyvät maat ovat pelkkiä rahan vastaanottajia tai kehityspolitiikan kohteita, ja suhtaudutaan niihin normaaleina maina, joilla on normaalien maiden tapaan jännitteistä sisä- ja ulkopolitiikkaa.
Tekstissä esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia eivätkä välttämättä vastaa Fingon linjaa.