Kehityspolitiikka on siitä erikoinen yhteiskuntapolitiikan alue, että sen varsinaisen sisällön tutkimus on monelta osin ollut varsin kansalaisjärjestövetoista. Eri maiden ministeriöt ja kehitysyhteistyövirastot toki tekevät ja tilaavat evaluaatioita kehityspolitiikan eri aihealueista, ja kyllä akateemiset tutkijatkin välillä laittavat lusikkansa soppaan.
Käytännössä kehityspolitiikan polttavimpien ongelmien ruotiminen ja ratkaisumallien hahmottelu on kuitenkin edennyt usein kansalaisjärjestövetoisesti. Kansainvälisen ja kansallisen kehityspolitiikan edistysaskeleita on hyvin usein vauhdittanut kansalaisjärjestöjen tekemä kriittinen tiedontuotanto.
Otetaan esimerkiksi vaikka 1990-luvun velkojen mitätöintiä vaatinut liike ja sen kanssa osin päällekkäin osunut kauppapoliittinen liikehdintä. Näissä molemmissa kansalaisjärjestöjen esiin nostamilla epäkohdilla oli suuri rooli.
Myös 2010-luvun verotus- ja kehitysagenda on noussut merkittäviltä osin kansalaisjärjestöjen tiedontuotantoa seuraillen. Sama pätee 1990- ja 2000-luvun kampanjoihin Maailmanpankin ja IMF:n uudistamiseksi.
Suomessa kriittinen kansalaisjärjestöhuomio on ajanut esimerkiksi Finnfundia parantamaan ympäristö- ja sosiaalisten vaikutustensa seurantaa.
***
Jos kriittisiä arvioita kehitysyhteistyöstä ei synny, uhkaa kehityspolitiikasta loppua virta. Ilman ajan hermolla olevaa kriittistä tiedontuotantoa kehityspolitiikka ei uudistu ja se menettää myös julkista kiinnostavuuttaan. Tällä voi olla pidemmällä aikavälillä ainoastaan huonoja seurauksia, sillä julkista keskustelua käydään tyypillisesti asioista, joilla on uutisarvoa.
Kansalaisten innostus taas herää, kun jotain tuntuu todella tapahtuvan. Parhaimmillaan innostus synnyttää toimintaa, ja toiminta taas lisää innostusta. Kehityspolitiikassa tällaista positiivista kierrettä on vaikea luoda – saati ylläpitää – ilman järjestöjen aktiivista vahtikoiraroolia.
***
Kansalaisjärjestöjen kriittisen tiedontuotannon jatkumista ja kehittymistä ei ikinä tule ottaa itsestäänselvyytenä. Sitä vastaan voivat tilanteesta riippuen sotia vaikkapa varainhankinnan paineet, yritysmaailmasta tulevat johtamisopit tai halu miellyttää valtaapitäviä.
Juuri siksi kehitysjärjestöjen kriittistä tiedontuotantoa pitää vaalia, ja järjestöjen jäsenten tulee osata sitä vaatia. Jos järjestöt päätyvät miellyttämään kaikkia, herää pian kysymys siitä, mikä ylipäänsä erottaa ne valtiokoneistosta tai vaikkapa yrityksistä.
Ajan hermolla olevat järjestöraportit synnyttävät usein mediahuomiota, joka on hyödyksi koko kehitysmaaliikkeelle. Mediahuomio innoittaa pro gradu -tutkielmia ja lopulta myös akateemista tutkimusta. Kun momentum kasvaa riittävän suureksi, heräävät yleensä myös kansainväliset kehitysjärjestöt.
Järjestöt tarvitsevat resursseja vaikuttamistyöhön ja sitä tukevaan tiedontuotantoon. Tälle tarvitaan järjestöjohtajien tukea silloinkin, kun joku Twitterissä älähtää.
Pelkkä tutkimus ei pidä kehitysmaaliikettä elävänä, mutta on sen välttämätön osa. Sen myötä myös maailmaa voidaan muuttaa.
Tekstissä esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia eivätkä välttämättä vastaa Fingon linjaa.