Kehitysyhteistyökentältä ei ole juuri herunut kiitosta edelliselle hallitukselle, mutta toiminnanjohtaja Janne Ronkainen Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskuksesta SASKista haluaa antaa tunnustusta yhdestä asiasta.
”Sipilän hallituksen aikana myönnettiin se, että työ on aivan keskiössä globaalin köyhyyden vähentämisessä”, hän toteaa.
”Suurin osa maailman ihmisistä on palkkatyössä tai itsensä työllistäjiä, ja toimeentulo määrittyy juuri työn kautta.”
Ronkaisen mukaan uudenlainen asennoituminen työn merkitykseen näkyy laajemminkin eurooppalaisessa ja globaalissa kehityspoliittisessa keskustelussa – myös kehitysmaissa.
”Sielläkin on oivallettu, että nimenomaan työn kautta syntyy vaurautta.”
Apua saatiin, apua annetaan
Ammattiyhdistysliikkeen näkökulmasta olennaista on se, miten työn synnyttämää vaurautta jaetaan.
”Palkka on yksi tapa, mutta myös sosiaaliturva, koulutus ja eläkejärjestelmät – ja näiden parissa kehitysmaat nyt kamppailevat.”
Suomalaiset ammattiliitot ovat vaikuttaneet oikeudenmukaisempaan tulonjakoon ja työoloihin maailmalla jo 1970-luvulta lähtien, kun ne käynnistivät ensimmäiset kehitysyhteistyöhankkeensa.
”Globaalin solidaarisuuden perinne menee vielä kauemmas. Suomalainen ay-liike on saanut toimintansa alkuvaiheessa 1800-luvulla tukea Ruotsista ja Saksasta. Kun meillä myöhemmin on ollut varaa, olemme ryhtyneet itse tukemaan muita. Olemme osa jatkumoa”, Ronkainen toteaa.
Hänen mukaansa solidaarisuuden idea elää edelleen vahvana kansainvälisessä ay-liikkeessä.
”Esimerkiksi jotkut SASKilta tukea saaneet kehitysmaiden ammattiliitot ovat siirtyneet itse tuen antajiksi, ja ne auttavat nyt omilla lähialueillaan heikompia liittoja.”
Ammattiliitossa kehitysyhteistyön merkitys tunnustetaan
SASKin tarina alkaa vuodesta 1986, kun suomalaisen ay-liikkeen lisääntyvää kehitysyhteistyötä hallinnoimaan päätettiin perustaa yhteistyöelin. Perustajina olivat SAK:laiset liitot, mutta jo 1980-luvun lopulla jäseniä tuli myös STTK:sta. Viime vuosina mukaan on tullut liittoja myös Akavasta, ja tänä päivänä SASKin jäsenmäärä on 37.
Yksi aktiivisista jäsenjärjestöistä on Julkisten ja hyvinvointialojen liitto JHL, jolla on tällä hetkellä kuusi kehitysyhteistyöhanketta.
”Hankkeissa on kyse samasta työstä, mitä teemme Suomessakin: valvomme julkisen sektorin työntekijöiden etuja ja puolustamme julkisia palveluja”, JHL:n kehitysyhteistyöstä vastaava erityisasiantuntija Eveliina Petälä sanoo.
Liiton jäsenistölle ei ole vaikea perustella kehitysyhteistyön tarpeellisuutta, sillä solidaarisuuden hengessä kaikille maailman työntekijöille toivotaan samoja oikeuksia – varsinkin, kun ihmiset saavat kuulla siitä todellisuudesta, missä monet kehitysmaissa elävät, Petälä kertoo.
”Sehän on myös JHL:n jäsenten etu, että kaikkialla työstä maksettaisiin elämiseen riittävää palkkaa ja työolot olisivat kunnollisia, jotta ihmiset voisivat elää ja työskennellä kotimaissaan.”
Suomen mallia ei tuputeta maailmalle
JHL:n tuella on saavuttu maailmalla tuntuvia tuloksia. Esimerkiksi Filippiinit ratifioi viime vuonna ensimmäisenä Aasian maana kansainvälisen työjärjestön ILOn sopimuksen, joka takaa julkisen sektorin työntekijöille oikeuden neuvotella työehtosopimuksista.
”Tulos saavutettiin seitsemän vuoden kampanjoinnin jälkeen. Aika hitaasti siis edetään, mutta onneksi onnistumisia tulee”, Petälä toteaa.
JHL toteuttaa kehitysyhteistyötä yhdessä globaalin kattojärjestönsä Public Services Internationalin (PSI) ja SASKin kanssa.
”Hankkeiden sisältöä suunniteltaessa meille on tärkeää, että hanke on paikallisten liittojen näköinen ja tyydyttää juuri niiden tarpeita”, Petälä korostaa. ”Olemme hyvin varovaisia siinä, ettei kehitysmaihin viedä suoraan meidän omia tapoja tai malleja.”
Ronkainen yhtyy Petälän näkemykseen siitä, että suomalaisella ay-väellä ei ole tarvetta heiluttaa maailmalla siniristilippua, vaan järjestäytymistä edistetään kunkin maan omilla ehdoilla.
”Ay-liike on demokraattinen joukkoliike, ja haluamme, että myös kehitysmaissa on aitoja kansanliikkeitä, joissa valta on jäsenistöllä, ei pienellä johtoporukalla”, Ronkainen sanoo.
Yksityistämisbuumi on yhteinen ongelma
Globalisaation yhdistämässä maailmassa työelämän ajankohtaiset kysymykset ovat yllättävänkin samankaltaisia eri maissa.
Esimerkiksi julkisten palveluiden yksityistäminen puhuttaa yhtä lailla Suomessa kuin kehittyvissä maissa. Vesi ja energia ovat jo perinteisiä kiistakapuloita, ja nykyään monikansalliset yhtiöt levittäytyvät vauhdilla esimerkiksi terveydenhuoltoon.
”Nythän isot monikansalliset yhtiöt tulevat Suomenkin terveyssektorille, ja nähtäväksi jää, miten se vaikuttaa työolosuhteisiin ja -ehtoihin ja työn laatuun”, Petälä sanoo.
”Meillä on paljon opittavaa kehitysmaiden kokemuksista. Ne ovat olleet yrityksille jonkinlainen koelaboratorio siinä, kuinka pitkälle voidaan mennä, koska selkeää vastavoimaa ei ole.”
Etelästä mallia kampanjointiin ja järjestöyhteistyöhön
Joskus etelän kumppaneilta voi löytyä mallia myös uudenlaisista vaikuttamisen tavoista.
”Meillä on totuttu saamaan tuloksia neuvottelupöydissä. Se, missä olemme huonompia, on näyttävä kampanjointi, jota taas maailmalla on tehty paljon. Monissa maissa ay-liikkeellä ei ole neuvotteluoikeuksia, ja jotta he saavat asiansa esille, he tarvitsevat kansalaisjärjestöjen tukea.”
Suomessakin tyyli on alkanut hiljalleen muuttua. Petälä kehuu esimerkiksi vaalivuoden aikana yhdessä järjestöjen kanssa tehtyjä kampanjoita: Ykkösketjuun ajoi yritysvastuulakia ja Korvaamaton rohkeampaa ilmastopolitiikkaa.
Yhteyksiä kansalaisjärjestöihin löytyy myös Fingon kautta, sillä JHL on monen muun kehitysyhteistyötä tekevän ammattiliiton kautta kattojärjestön jäsen – sekä itsenäisesti että osana SASKia.
”Ay-liikkeessä kehityspoliittinen keskustelu on pitkälti keskusjärjestöjen tehtävä, ja ne tekevät sitä yhdessä SASKin kanssa. Mutta kun sopivia paikkoja on, olemme itsekin mukana vaikuttamassa, viimeksi järjestöjen hallitusohjelmatavoitteiden yhteydessä”, Petälä sanoo.
”Vapaan kansalaisyhteiskunnan kehittäminen ja ihmisoikeuksien toteutuminen kehitysmaissa edellyttää meistä sitä, että kansalaisjärjestöille suunnattu rahoitus on riittävän korkealla tasolla – ja se pitäisi palauttaa noin 15 prosenttiin koko kehitysyhteistyörahoituksesta.”