Nollaseiska ja nollaseiska – taasko siitä kohistaan, eikö tämä ole jo nähty ja kuultu? Tällaistakin saattaa tulla mieleen, kun seuraa kehitysjärjestöjen Nolo totuus -kampanjointia vaalien alla. Tavoitteena on, että Suomen kehitysrahoitus saataisiin vihdoin YK:ssa sovitulle tasolle vuoteen 2028 mennessä.
Mietiskelijä on aivan oikeassa: kehitysyhteistyörahojen määrästä on puhuttu todella kauan. Lähes 50 vuotta sitten eli vuonna 1970 teollisuusmaat sitoutuivat YK:ssa nostamaan kehitysrahoituksensa 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta (bktl). Tavoitteena oli, että taso saavutettaisiin vuoteen 1975 mennessä, ”eikä missään tapauksessa myöhemmin kuin vuonna 1980”.
Vuonna 1970 Suomen kehitysavun osuus oli 0,06 prosenttia bktl:sta, ja OECD:hen kuuluvissa teollisuusmaissa keskimäärin 0,37 prosenttia. Suomi ohitti OECD:n keskiarvon vuonna 1984, ja sen jälkeen kasvu oli nopeaa. Vuonna 1990 taso oli jo 0,65 prosenttia. Sitten saapui lama – ja paradoksaalista kyllä vuonna 1991 Suomi saavutti hetkeksi lupauksensa. Kun maan talous vuoden aikana sukelsi, nousi avun osuus bktl:stä ennätyslukemiin eli 0,8 prosenttiin.
Uusi nousu päätyi rähmälleen
Vuonna 1992 kehitysrahoituksen taso romahti lähelle 0,3 prosenttia, ja samoissa lukemissa pysyttiin vuosituhannen vaihteeseen. 2000-luvulla meno on ollut tempoilevaa, mutta nousujohteista: vuonna 2014 avun bktl-osuus oli 0,57 prosenttia. Kunnes vuonna 2015 tuli Sipilän hallitus, joka leikkasi varoja rajusti. Vuonna 2018 kehitysrahoitus oli 0,38 prosenttia bktl:sta.
”Suomessa on aina nielty ’ei ole varaa’ -argumentti.”
OECD:n kehitysyhteistyötoimikunta DAC antoi Suomen leikkauksista tylyn lausunnon arviossaan vuoden 2017 lopulla. Kritiikkiä tuli paitsi kehitysavun kohtuuttoman suuresta höyläämisestä verrattuna muihin hallinnonaloihin myös erityisesti kaikkein köyhimmille maille suunnatun bktl-osuuden pienentämisestä alle 0,2 prosentin.
”Suomi kuului jo 0,2-kerhoon yhdessä Britannian, Luxemburgin, Norjan, Ruotsin ja Tanskan kanssa. Nyt olette tippuneet hyvästä seurasta, ja se vaikuttaa Suomeen kohdistettuihin odotuksiin kansainvälisessä yhteisössä”, totesi DACin puheenjohtaja Charlotte Petri Gornitzka tuolloin.
Edellä mainitut kerholaiset ovat myös ne samat viisi maata, jotka OECD:n tuoreimmissa tilastoissa ovat saavuttaneet 0,7-tason.
Ruotsissa vaurautta ei kyseenalaisteta
Miten tässä näin on käynyt? Mallioppilaana maailmalla tunnettu Suomi harvoin tyytyy keskinkertaisiin suorituksiin, ja kehitysrahoittajanakin Suomi mieluusti samaistuu pohjoismaisiin naapureihin. Niiden joukossa johtotähti on Ruotsi, joka saavutti 0,7 prosentin tason jo vuonna 1975. Sen jälkeen linja on pitänyt, ja vuonna 2017 Ruotsi antoi apua prosentin bktl:stään.
”Ruotsilla ei ole koskaan ollut paniikkia siitä, etteikö se olisi vauras maa”, sanoo Uppsalassa sijaitsevan Pohjoismaisen Afrikka-instituutin johtaja Iina Soiri.
”Ruotsissa ymmärretään, että se voi tehdä paljon, ja sillä on hyvät suhteet ympäri maailman. Ruotsi ostaa vaikutusvaltaa, ja on hyvin tietoinen siitä.”
Vaikka suomalaisistakin valtava enemmistö – ulkoministeriön tuoreimman kyselytutkimusten mukaan lähes 90 prosenttia – pitää kehitysyhteistyötä tärkeänä, tuntuu samaan aikaan mielikuva pienestä köyhästä kansasta istuvan meissä ilmeisen syvällä.
”Suomessa on aina nielty ’ei ole varaa’ -argumentti. Viime vuosina on ripustauduttu velkataakkaan ja valtiontalouden kireyteen, jota kaikki poliitikot ovat rummuttaneet”, Soiri sanoo.
”Esimerkiksi Ruotsi ei olisi mennyt YK:n turvallisuusneuvostoon heittämällä, jos sillä ei olisi korkeita kehitysyhteistyövaroja.”
”Me kuitenkin puolustamme yhteiskunnassamme tiettyjä arvoja ja heijastamme niitä myös globaalissa toiminnassamme. Onhan se häpeällistä, että yksi maailman rikkaimmista maista väittää, ettei meillä ole varaa auttaa.”
Ruotsissa kehitysyhteistyön ympärillä käytävä keskustelu ei hänen mukaansa ole ikinä kilpistynyt rahaan, eivätkä esimerkiksi ruotsidemokraatit ole onnistuneet murtamaan tätä konsensusta. Suurimpana uhkana nähdään Ruotsin rooli aseviejänä, ja enemmän puhutaan politiikan johdonmukaisuudesta.
Tanskassa ja Norjassakin 0,7-tasossa tai sen yllä on pysytty 1970-luvulta lähtien, mutta viime vuosina riveissä on ollut enemmän hajontaa kuin Ruotsissa. Keskeinen syy on oikeistopopulismin vahva jalansija, erityisesti Tanskassa, jossa avun osuus on viime vuosina pysynyt rimaa hipoen 0,7 prosentin tasolla.
Myös Norjassa kehitysrahoitukseen kaavailtiin jo selkeitä leikkauksia vuonna 2015, mutta lopulta ne peruttiin, ja tuki on edelleen prosentin luokkaa.
Totta se on – raha tuo vaikutusvaltaa
Vastuunkannon ohella yksi argumentti Suomen kehitysrahoituksen nostolle on se, että se parantaisi mainettamme kansainvälisessä yhteisössä. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa – mitä hyvällä maineella tekee?
”Esimerkiksi Ruotsi ei olisi mennyt YK:n turvallisuusneuvostoon heittämällä, jos sillä ei olisi korkeita kehitysyhteistyövaroja”, Soiri arvioi.
”Kun me laskimme tukea YK:lle, Ruotsi nosti. Sillä on soft poweria.”
Sattumaa tai ei, mutta kannattaa muistaa, että Suomi oli viimeksi YK:n turvallisuusneuvoston jäsen 1990-luvun taitteessa, jolloin kehitysrahoituksemmekin oli tähän mennessä korkeimmalla tasolla.
Sen lisäksi, että kehitysrahoitus voi nostaa statusta avunantajayhteisössä, on kehitysyhteistyöllä merkitystä avun kohdemaissakin – myös poliittisessa mielessä. Soiri muistuttaa, että viime aikoina on vihdoin tajuttu, että Afrikan aktiivinen rooli globaalipolitiikassa vahvistuu koko ajan.
”Se politiikan ala, jonka kautta olemme tähän mennessä olleet eniten tekemisissä Afrikan kanssa, on kehityspolitikka ja kehitysyhteistyö. Kaikkein typerintä olisi, että Suomi jättäisi nyt käyttämättä sen sosiaalisen ja henkisen pääoman, joka sitä kautta on saavutettu.”
Soirista Suomen kannattaisi hyödyntää sitä, että leikkauksista huolimatta meitä pidetään vieläkin reiluna kumppanina.
”Meidät nähdään Afrikassa edelleen hyvänä Pohjoismaana. En tiedä, kuinka kauan me voimme enää ylläpitää illuusiota ja hengata peesissä, ellemme oikeasti ole hyvä Pohjoismaa. Näillä rahoilla se ei onnistu.”
Miten käy pohjoismaisen yhteistyön?
Kehitysyhteistyöstä ja kehityspolitiikasta vastaava alivaltiosihteeri Elina Kalkku ulkoministeriöstä on samaa mieltä siitä, että Suomen profiloituminen Pohjoismaaksi ei nykymenolla ole enää itsestäänselvyys.
”Suomelle on aina ollut tärkeää toimia kansainvälissä kysymyksissä osana pohjoismaista ryhmää. Tämä on erityisen tärkeää monenkeskisissä organisaatioissa. Kehityspankeissa olemme samoissa äänestysryhmissä ja kansainvälisissä järjestöissä meillä on pohjoismaista koordinaatiota eli esimerkiksi vuorotellen hoidettavia tehtäviä järjestöjen päätöksentekoelimissä”, Kalkku sanoo.
”Jos haluamme pitkällä tähtäimellä säilyttää roolin Pohjoismaana näissä järjestöissä, meidän täytyy jollain tavalla olla mukana rahoituksessa. Nollarahoittajana se ei onnistu.”
Tästä syystä hyviä tai helppoja vaihtoehtoja ei ollut tarjolla, kun ministeriön oli neljä vuotta sitten alettava toteuttaa kehitysrahoituksen isoja leikkauksia nopealla aikataululla. Suurin osa säästöistä päätettiin tehdä karsimalla maksatuksia juuri monenkeskisille toimijoille, siis YK-järjestöille ja kehityspankeille – sekä kotimaisille kansalaisjärjestöille.
Kyse ei ole siitä, että yhden hallituksen pitäisi yhtäkkiä nostaa kehitysyhteistyövaroja miljardilla.
”Yritimme niin paljon kuin mahdollista säästää pitkäaikaisia hankkeita kahdenvälisessä kehitysyhteistyössä. Jos niitä katkaistaan, on vaikea löytää korvaavaa rahoittajaa”, Kalkku sanoo.
Säästökohteissa otettiin huomioon myös Suomen kehityspoliittiset painopistealueet.
”Esimerkiksi naisten ja tyttöjen asemaan liittyvissä toiminnoissa leikkaukset yritettiin minimoida, ja rahoitusta jätettiin runsaasti YK:n tasa-arvojärjestölle UN Womenille ja väestörahasto UNFPA:lle – ja niissä meillä on edelleen hyvä rooli”, Kalkku arvioi.
Kysymys koko yhteiskunnalle, ei vain yksittäisille hallituksille
Kalkun mukaan rajujen leikkausten jälkeen ilmapiiri ministeriössä oli turhautunut, mutta nyt toiveet ovat jälleen korkealla.
”Mielestäni tällä hetkellä on varsin laaja poliittinen yhteisymmärrys siitä, että tilannetta täytyy korjata. Suomi kuitenkin toistaa antamaansa 0,7-sitoumusta, ja näyttää aika epäuskottavalta, jos määrärahataso keinuu kovin voimakkaasti.”
Hänestä tärkeintä olisi, että Suomi vihdoin päättäisi yhteiskuntana, olemmeko oikeasti 0,7 prosentin takana – ja sitten tehtäisiin selkeä, yli hallituskausien ulottuva suunnitelma.
”Kyse ei ole siitä, että yhden hallituksen pitäisi yhtäkkiä nostaa kehitysyhteistyövaroja miljardilla, vaan että me kykenisimme vauraana ja sopimuksistaan ja sitoumuksistaan kiinni pitävänä yhteiskuntana suunnittelemaan, miten pääsemme tavoitteeseen”, Kalkku toteaa.
Myös Iina Soirin mielestä yleinen ilmapiiri on Suomessa tällä hetkellä selvästi otollisempi kehitysrahoituskeskustelulle kuin neljä vuotta sitten. Maahanmuuttopaniikista on palattu asialliselle linjalle, ja puhe kiertyy paljon YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden ympärille.
”Yhä enemmän puhutaan myös ilmastosta ja ylisukupolvisesta vastuusta. Planeetan toimintakyvyn turvaaminen on myös kehityspolitiikkaa, ja se alkaa tavoittaa niitäkin ihmisiä, jotka eivät tee tätä työkseen”, Soiri arvioi.
”Ylisukupolvinen solidaarisuus tarkoittaa myös sitä, että koska meidän nuori väestömme vähenee, niin se, joiden puolesta ja kanssa meidän pitää myös etsiä ratkaisuja, on Afrikan nuoriso.”
Jutun lähteenä on käytetty OECD/DACin tilastoja ja historiaosiota.