”Halusin jo nuorena Afrikkaan, mutta haave toteutui vasta vuorotteluvapaallani vuonna 2010, kun suuntasin vapaaehtoistöihin Keniaan”, kertoo Suomi-Kenia Seuran puheenjohtaja Irmeli Puntari.
Puntari työskenteli Nakuru Training Institute -ammattikoulussa, jota Nakurun Lapset ry on rakentanut ulkoministeriön hanketuella. Kotiin palattuaan hän halusi jatkaa työtä maan hyväksi ja parantaa suomalaisten tuntemusta Keniasta. Aluksi väylä löytyi Nakurun Lasten hallituksesta, mutta pian Puntari ryhtyi pienellä joukolla miettimään ystävyysseuran perustamista.
Yhdistysrekisterissä oli entuudestaan kaksikin jo 1970-luvulla perustettua Suomi–Kenia-ystävyysseuraa, mutta molempien toiminta oli hiipunut vuosituhannen vaihteeseen mennessä.
”Päädyimme elvyttämään Suomi-Kenia Seuran. Vaikkei varsinaista toimintaa enää ollut, oli yhdistyksellä pieni hallitus, ja vanha puheenjohtaja jatkoi mukana jonkin aikaa.”
Ymmärrystä vihapuheiden sijaan
Uudestisyntynyt Suomi-Kenia Seura keskittyy tiedon jakamiseen ja globaalikasvatukseen. Kenia-tietoutta on levitetty muun muassa Matkamessuilla ja Maailma kylässä -festivaalilla, ja seura on aktiivinen sosiaalisessa mediassa.
Tärkeä toiminnan muoto ovat yleisöluennot, joita esimerkiksi vuonna 2018 järjestettiin kuusi. Niissä käsiteltiin tyttöjen ja naisten asemaa, sanitaatiota ja ruokaturvaa Keniassa ja laajemminkin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa sekä esiteltiin Helsingin yliopiston tutkimuskeskuksen toimintaa ja tuloksia Kenian Taitavuorilla.
”Voimme kertoa Keniasta asioita, jotka eivät ylitä Suomessa uutiskynnystä”, Puntari sanoo.
Hänen mielestään ystävyysseuratoimintaa kaivataan edelleen, ja tarve on suorastaan kasvanut nykyisen maahanmuuttopolitiikan ja lisääntyneen vihapuheen myötä.
”Kansakuntien ja ihmisten pitäisi tulla toimeen keskenään ja ymmärtää toinen toisiaan. Olen sitä mieltä, että kaikki ihmiset ovat lähtökohtaisesti samanarvoisia, olivatpa he kotoisin mistä tahansa maasta tai kulttuurista.”
”Koulutus on tärkeintä kehitysyhteistyötä”
Suomi-Kenia Seuralla ei ole omia kehitysyhteistyöhankkeita, mutta se tukee Seed ry:n työtä kenialaisen Fuhara Seed Academy -koulun kehittämiseksi.
”Olen aika vakuuttunut siitä, että koulutus on numero ykkönen kehitysyhteistyössä”, Puntari sanoo.
”Lisäksi Seedin tapa tehdä työtä miellyttää. Ei vain lähetetä rahaa, vaan koulutetaan koulun johtoa sekä johtamistaidoissa että pedagogisissa kysymyksissä – ja samalla varmistetaan, että omistajuus säilyy heillä, asiat etenevät ja osaaminen kasvaa.”
Suomi-Kenia Seura on viime vuosina tukenut Seediä muun muassa kirjaston rakentamisessa Fuhara Seed Academyn yhteyteen, ja Puntari ylläpitää Kirjasto Keniaan -blogia, jossa seurataan hankkeen edistymistä.
Seedin kautta seuralle on myös löytynyt ammattikoulussa opiskeleva kumminuori, jonka kalatalousopintoja tuetaan. Koulutuksen hinta on noin 2 500 euroa vuodessa.
Tavoitteena kaikkien Kenia-toimijoiden tiiviimpi yhteistyö
Tiedonvälityksen ja koulutuksen ohella Irmeli Puntari pitää erittäin tärkeänä yhteistyötä muiden järjestöjen kanssa.
”Olemme viime aikoina pohtineet rooliamme nimenomaan ystävyysseurana. Alkuvuodesta 2019 järjestimme kattojärjestö Fingon kanssa maatapaamisen Keniassa toimiville järjestöille. Teemana oli koulutus, yrittäjyys ja innovaatiot, ja keskustelimme myös siitä, mitä haluttaisiin tehdä jatkossa ja miten voitaisiin toimia yhdessä. Kiinnostuneita oli yllättävän paljon, ja seuraava kokoontuminen järjestetään syksyllä.”
Puntarin mielestä Suomi-Kenia Seura voisi toimia neutraalina alustana, jonka päälle yhteistyöverkostot rakentuisivat. Kenia-toimijoiden olisi hyvä tietää, mitä muut tekevät, ja varsinkin monilla pienillä järjestöillä on samankaltaisia ongelmia – kuten jäsenten sitouttaminen, hankkeiden rahoittaminen tai toiminnan markkinointi – joihin voidaan miettiä yhdessä ratkaisuja.
Yhteistyö voisi mieluusti laajentua myös tutkijoiden ja yritysten suuntaan.
”Esimerkiksi Suomi-Kenia Seuran luennolla puhunut Luonnonvarakeskuksen professori Martti Esala FoodAfrica -ohjelmasta kertoi, että Itä-Afrikassa on samanlainen hapan maaperä kuin Suomessa. Jos maata kalkittaisiin samoin kuin meillä, saataisiin moninkertaisia satoja. Esala on etsinyt hankkeelle yhteistyökumppania, mutta toistaiseksi tuloksetta.”
,
Kuva:
Suomi-Kenia Seura
,
Ystävyysseuroja perustavat sekä suomalaiset että maahanmuuttajat
Fingossa on jäseninä noin 20 ystävyysseuraa.
”Ystävyysseuroja on Suomessa toki paljon enemmän, mutta meidän jäseninämme ovat lähinnä globaalin etelän maiden seurat”, Fingon järjestökoordinaattori Paula Lounasheimo sanoo.
Ystävyysseurojen yhteisenä tavoitteena on edistää tavalla tai toisella eri kulttuureista tulevien ihmisten harmonista yhteiseloa, mutta syntyvaiheet, toiminta ja jäsenkunnat vaihtelevat paljon. Esimerkiksi Suomi-Kenia Seuran jäsenet ovat pääosin suomalaisia.
”Aluksi mukana oli enemmän kenialaisiakin, mutta jo silloin Suomessa asuvat kenialaiset olivat perustaneet oman yhdistyksensä Kefiso ry:n, jonka kanssa teemme ajoittain yhteistyötä”, Irmeli Puntari kertoo.
Moni perinteisistä suomalaisvetoisista ystävyysseuroista, kuten Suomi-Namibia-Seura, Suomi-Nicaragua -seura ja Suomi-Mosambik seura, on perustettu alkuperäisen Suomi-Kenia Seuran tavoin 1970–1980-luvuilla, suomalaisen kehitysmaaliikkeen ja -tuntemuksen vahvistuessa. Joukossa on kuitenkin myös maahanmuuttajien itsensä perustamia yhdistyksiä, kuten jo pitkään toimineet Suomi-Ghana-Seura ja Suomi-Gambia Yhdistys sekä vuonna 2010 perustettu Suomi-Syyria Ystävyysseura.
”Siinä missä monet pienet suomalaisjärjestöt ovat lopettaneet toimintansa rahoituksen puutteessa, on diasporan perustamia järjestöjä liittynyt viime vuosina runsaasti Fingon jäseniksi”, Paula Lounasheimo kertoo.
”Niiden toiminta on pienimuotoisempaa, ja usein lähtömaita tuetaan muilla tavoilla kuin perinteisen hankerahoituksen avulla.”