Kuluneen vuoden aikana Suomessa on käyty paljon keskustelua sääntöpohjaisesta kansainvälisestä järjestyksestä. Aihe oli viime kesän Kultaranta-keskustelujen teemana, minkä lisäksi presidentti Sauli Niinistö ja kehitysministeri Anne-Mari Virolainen ovat pitäneet aihetta esillä muun muassa YK:n yleiskokouksessa, YK-päivän puheissa sekä tasavallan presidentin uudenvuodenpuheessa.
Suomen virallisissa kannoissa toistuu toteamus, jonka mukaan YK:n ja monenvälisen yhteistyön puolustaminen ja kehittäminen ovat Suomen eduksi ja Suomen vastuulla. Monet järjestöt tai maailmanpolitiikkaa tiiviisti seuraavat ovat varmasti asiasta samaa mieltä.
Järjestöt ovat olleet keskeisiä toimijoita globaalin järjestyksen puolustajina: YK-järjestelmä, kansainvälinen ihmisoikeusjärjestelmä ja monenvälinen kauppajärjestelmä ovat olleet niiden toiminnan ja vaatimusten keskiössä.
Vaikka keskustelua järjestyksen puolustamisesta käydään, ei sen kehittämisestä tai uudistamisesta juuri puhuta. Hieman kärjistäen vaikuttaa siltä, että järjestyksen puolustajat huutavat paniikissa järjestyksen puolesta pysähtymättä miettimään sen kriisiytymisen syitä ja ratkaisuja.
***
Kansainvälisen järjestyksen kriisillä on kaksi ulottuvuutta. Ensimmäinen näistä on se, että järjestyksen arvopohja on romuttumassa Yhdysvalloissa ja Euroopassa sisäpoliittisista syistä. Ihmisoikeuksien universaalisuutta kyseenalaistetaan, kaupan protektionismi kasvaa ja rajoja suljetaan.
Toinen ulottuvuus koskee maiden välisiä maailmanpoliittisia suhteita. Vanhat suurvallat ovat menettäneet valta-asemaansa etenkin vuonna 2008 alkaneen finanssi- ja talouskriisin seurauksena, kun taas etenkin Kiinan valta on kasvanut. Lisäksi kriisi liittyy YK-järjestelmän lisäksi eri tavoin useisiin globaaleihin instituutioihin, kuten WTO:hon ja kansainväliseen kauppajärjestelmään sekä kansainvälisiin rahoituslaitoksiin Maailmanpankkiin ja Kansainväliseen valuuttarahastoon IMF:ään.
Näiden eri ulottuvuuksien lisäksi kriisille on useita eri syitä. Isossa kuvassa syyt voi kuitenkin tiivistää kahteen seikkaan.
Ensinnäkin, vaikka YK-järjestelmä luotiin toisen maailmansodan jälkeen edistämään ja kunnioittamaan ihmisoikeuksia rotuun, kieleen, uskontoon ja sukupuoleen katsomatta sekä parantamaan kaikkien elintasoa, ei näin ole käynyt.
Kansainvälinen järjestys ei ole koskaan edustanut kaikkia maailman maita kuin näennäisesti.
Esimerkiksi taloudellinen eriarvoisuus on kärjistynyt entisestään ja jatkaa syvenemistään. Varallisuuserot ovat tällä hetkellä samalla tasolla kuin toisen maailmansodan jälkeen ja tulot ovat keskittyneet ylemmille tuloluokille vielä enemmän kuin vuonna 1945.
Tätä kirjoittaessani Sveitsin Davosissa on meneillään vuosittainen Maailman talousfoorumi, jonka kynnyksellä Oxfam on julkaissut edellistä vuotta koskevat varallisuustilastonsa. Niiden mukaan maailman 26 rikkainta omisti viime vuonna yhtä paljon varallisuutta kuin maailman köyhin puolikas eli 3,8 miljardia ihmistä.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan nämä luvut kuvaavat, kuinka nykyinen järjestys on ylläpitänyt maailmaa, jossa vauraus jatkaa keskittymistään. Se on palvellut vain pientä osaa maailman väestöstä ja maista aivan liian pitkään.
Toiseksi, kansainvälinen järjestys ei ole koskaan edustanut kaikkia maailman maita kuin näennäisesti. Maailmanpankissa ja IMF:ssä valtaa pitävät ne, joilla on eniten rahaa, sillä äänimäärä lasketaan dollari-per-ääni -periaatteella.
YK:ssa lopullista valtaa pitävät turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenet, joilla on veto-oikeus kaikkeen. Esimerkiksi Afrikan mailla ei ole yhtään pysyvää paikkaa turvallisuusneuvostossa, vaikka maat ovat suurin ryhmittymä YK:n jäsenistä ja maanosaa koskevat kysymykset kattavat kolme neljäosaa koko turvallisuusneuvoston agendasta.
Jo vuonna 2005 Afrikan unioni hyväksyi yhteisafrikkalaisen kannan YK:n turvallisuusneuvoston uudistamiseksi. Niin sanottu Ezulwinin konsensus vaatii, että Afrikka olisi edustettuna kaikissa YK-elimissä, erityisesti turvallisuusneuvostossa. Kiina tukee Afrikan maiden vaatimusta.
Kun siis nyt puolustamme tätä järjestystä, puolustamme vuoden 1945 länsimaiden historiakokemuksiin pohjautuvaa valtapolitiikkaa.
Vaikka YK:ta ollaan parhaillaan uudistamassa, ei näitä edustuksellisuuteen liittyviä vaateita olla vieläkään valmiita huomioimaan. Tämän vuoden alussa lanseerattu YK:n uudistushanke keskittyy hallinnon kehittämiseen, tehostamiseen ja avoimuuteen sekä rauhanturvaamisjärjestelmän painopisteiden uudistukseen. Se sivuuttaa edelleen poliittiset kysymykset vallasta.
Maailman valtiot eivät ole koskaan toimineet aidon monenvälisesti. Maailmassa on vallinnut suurvaltojen, erityisesti Yhdysvaltojen, johtama yksinapainen järjestys, jonka pohjautuminen universaaleihin arvoihin on ollut monin tavoin näennäistä.
Arvoja vahvimmin kautta historian puolustanut Yhdysvallat on aloittanut sotia, rikkonut ihmisoikeuksia ja eronnut YK-järjestöistä omien intressiensä mukaisesti. Kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi on kuvaillut tätä tilannetta osuvasti kansainvälisen järjestyksen norsuksi posliinikaupassa.
Kun siis nyt puolustamme tätä järjestystä, puolustamme vuoden 1945 länsimaiden historiakokemuksiin pohjautuvaa valtapolitiikkaa, joka ei kuvaa nykypäivää eikä vastaa kaikkien maailman maiden ja ihmisten tarpeita tai toiveita.
***
Globaalissa etelässä tilanteeseen on turhauduttu jo ajat sitten. Turhautuminen on toiminut kasvualustana populistiselle, nationalistiselle politiikalle: autoritaariset presidentit pääsevät valtaan tai pysyvät vallassa pilkkaamalla ja kritisoimalla juuri tätä nykyistä sääntöpohjaista kansainvälistä järjestystä. Alueelliset kehityspankit, liittoutumat ja järjestöt saavat paljon enemmän tukea kuin globaalitason järjestöt.
Monissa Afrikan maissa länsimaita kritisoiva, dekolonisaatioon tähtäävä politiikka on hyvin suosittua. Nyt uskalletaan ryhtyä toimiin, joita länsimaat ovat vuosikaudet multilateralismin nimissä vastustaneet, mutta toteuttaneet itse. Esimerkiksi protektionistinen kauppapolitiikka, jolla matalan tulotason maat haluavat tukea pitkään kaipaamaansa teollistumista, leviää globaalissa etelässä.
Olisiko aika tarttua vielä 2000-luvun alussa tärkeisiin vaikuttamistavoitteisiin ja vaatia tasa-arvoista, demokraattisempaa ja inklusiivista kansainvälistä järjestystä?
Nähtävissä on myös periaatteellista vastustusta kaikkea länsimaiden dominoimaa kansainväliseen järjestykseen liittyvää kohtaan. ”Universaalit” arvot koetaan länsimaiden valtapolitiikan värittämiksi. Olivat kyseessä sitten ihmisoikeudet, veropolitiikka tai kauppasäännöt, saattaa periaatteellinen vastustus ajaa sisältöargumenttien ohi.
Tässä kontekstissa alkaa käydä vaikeaksi puolustaa esimerkiksi kansainvälistä ihmisoikeusjärjestelmää ilman, että YK muuttuu. Toisaalta esimerkiksi kansainvälistä veropolitiikkaa ei voida uudistaa YK:n puitteissa, ellei YK:lla ole kaikkien maiden tukea.
Suomessa viime kesän Kultaranta-keskustelussa vieraillut YK:n yleiskokouksen puheenjohtaja Miroslav Lajčák pahoitteli, että vuoropuhelu jäsenmaiden välillä on lähes hävinnyt. Kokouksiin tullaan valmiilla agendoilla eikä toisia kuunnella – tai edes haluta kuunnella.
Jotta nykyään tuntemamme sääntöpohjainen, monenvälinen järjestys voitaisiin edes osittain pelastaa, pitäisi uudesta järjestyksestä tehdä aidosti monenvälinen. Vanhaan järjestykseen on tuskin enää paluuta. Sen sijaan uutta järjestystä tulisi rakentaa nyt intohimoisemmin kuin koskaan ennen, jos YK:n peruskirjan arvopohjaa halutaan puolustaa.
Myös kansalaisjärjestöjen tulisi pysähtyä miettimään, mikä on niiden rooli järjestyksen uudistuksessa. Olisiko aika tarttua vielä 2000-luvun alussa tärkeisiin vaikuttamistavoitteisiin ja vaatia tasa-arvoista, demokraattisempaa ja inklusiivista kansainvälistä järjestystä, jonka keskiössä ovat dialogi, erilaisuuden ymmärtäminen ja asioista yhdessä sopiminen?
Muuten pohjoisen järjestöt saatetaan yhdistää siihen samaan valtablokkiin, joka kohtaa periaatteellista, pitkälliseen turhautumiseen pohjautuvaa vastustusta globaalissa etelässä.