Minusta tuli kehitysmaa-aktivisti suunnilleen vuosituhannen vaihteessa. Se oli aikaa, jolloin aktivistit kiinnostuivat konkreettisen auttamisen sijaan sellaisista asioista kuin ”globalisaatiokritiikki”.
Perusajatus oli triviaali, mutta tuntui tuolloin tärkeältä käänteeltä: mitä järkeä oli auttaa ihmisiä yksi kerrallaan kehitysmaakaupan tiskin takaa tai hyväntekeväisyysprojekteihin osallistumalla, kun maailmantalouden mekanismit tappoivat ihmisiä koko ajan?
”Yksittäinen kuolema on tragedia, miljoona kuolemaa on tilastomerkintä” kuuluu Stalinin tunnettu ja mielipuolinen lausahdus. Tavallaan juuri tämä mielipuolisuuden tunne vaivasi kehitysmaakaupassa asioidessa.
Miten politiikan normaalijärjestyksen loputtomista uhreista saatettiin välittää niin vähän, vaikka yksittäisten kehitysmaan ihmisten auttamisesta välitettiin niin paljon?
Tästä syystä kaikki halusivat puhua ”rakenteista”. ”Rakenne” tarkoitti yksittäisiin ihmisiin tai hankkeisiin keskittymisen vastakohtaa. Oli selvää, että solidaarisuustoiminnan tavoitteena tuli olla nimenomaan maailmantalouden epäoikeudenmukaisten rakenteiden muuttaminen.
***
Myöhemmin on kuitenkin käynyt mielessä, onko ”rakenteiden muuttaminen” lopulta kovin hyvä kuvaus näille pyrkimyksille.
Rakenne tarkoittaa talouskielessä pitkäkestoista ilmiötä erotuksena lyhyistä sykleistä. Joskus se tarkoittaa asioiden yleistä taipumusta kehittyä tiettyyn suuntaan, toisinaan ainoastaan joukkoilmiötä.
Kaikille näille merkityksille on yhteistä se, ettei tarinaan mahdu tekijää tai toimijaa. Rakenne toimii yksittäisistä päätöksistä huolimatta tai jopa ihmisten tahdosta riippumatta. Siksi se on kovin ongelmallinen tapa kuvata yhteiskunnallisia ongelmia: sanomalla ”rakenne” toistamme tarinaa, jonka mukaan ”globalisaation” tai ”maailmantalouden” kaltaiset ilmiöt saavat asiat tapahtumaan ikään kuin itsestään.
Talousjärjestelmällä epäilemättä voi olla jotain rakenteellisia piirteitä, kuten vaikkapa pääomien taipumus kasautua. Mutta kehitysmaaliikkeen pyrkimykset ovat aina suuntautuneet muutoksiin, jotka ovat hyvinkin valittavissa ja saavutettavissa vallitsevan talousjärjestelmän puitteissa.
***
Vuosituhannen vaihteessa suurimmilta rakenteellisilta ongelmilta näyttäneet rakennesopeutusohjelmat – aivan kuten kaikki niiden jälkeen tulleet globaalin oikeudenmukaisuuden esteet – olivat myös pohjimmiltaan joukko päätöksiä, jotka olisi yhtä hyvin voitu jättää tekemättä.
Niiden taustalla oli valintoja tekeviä ihmisiä. Ne myös suunniteltiin melko pienissä piireissä, eivätkä ne täten olleet varsinaisesti edes joukkoilmiöitä. Niiden raivostuttavuus oli juuri siinä, ettei kukaan ottanut vastuuta elintärkeiden peruspalveluiden viemisestä miljoonilta ja miljoonilta ihmisiltä.
Kyynisen maailmanpolitiikan ydintoimijat nimenomaan mielellään selittävät asiat niin, että asiat kulkevat omalla painollaan, ja että rikkaiden ja köyhien elintaso- ja kulutuskuilut ovat persoonattoman historian aikaansaannosta. Jos jotain poliittisia päätöksiä joskus tehdään, ne ovat korkeintaan ”tarkoituksenmukaisia”.
Oikeudenmukaisuutta etsivän liikkeen keskeinen tehtävä onkin pyrkiä osoittamaan, kuka päätti ja missä päätti, ja vaatia päätöksestä seuraavaa vastuuta – tai toki vielä mieluummin päätöksenteon demokratisointia.
Asiaa ei valitettavasti auta nykyinen taipumus pukea oikeudenmukaisuuden tavoittelua hallinnolliselle kielelle, jolloin tavoitteena on esimerkiksi ”kehityspoliittinen johdonmukaisuus” tai ”kestävä kehitys”.
Käsitteistön taustalla oleva politiikkakäsitys, jossa uskotaan yhteiskunnallisen muutoksen syntyvän pelkästään harmonisoimalla toimialoja ja koordinoimalla toimintoja, on myös omiaan hämärtämään ongelmien taustalla olevia aktiivisia päätöksiä.
***
Politiikassa on aina toimijoita, intressejä, törmääviä agendoja ja konflikteja. Oman agendan tiellä ei siis ole kasvoton rakenne tai koordinaation puute, vaan jonkun intressi tai poliittinen linja. Muutosvoiman täytyy siis paitsi tietää mitä tavoittelee, myös tietää, minkälaisiin erimielisyyksiin osallistuu.
Ennen kaikkea toivon, että kehitysmaaliike muistaa olevansa poliittinen toimija.