Tyynenmeren saaria uhkaa katoaminen mereen, Bangladeshin rannikkoalueet peittyvät toistuvasti tulvien alle ja aavikoituminen etenee Afrikassa. Mutta ilmastopakolaisia ei ole olemassa. Ei ainakaan, jos asiaa tulkitaan kansainvälisen oikeuden näkökulmasta.
”Ilmastopakolainen ei ole virallinen termi, eikä YK:n pakolaissopimus tunnusta ympäristö- tai ilmastosyistä pakenevia”, Tampereen yliopiston ilmasto-oikeudenmukaisuuteen perehtynyt kansainvälisen politiikan yliopistonlehtori Milla Vaha kertoo Kepan haastattelussa.
”Ilmastopakolaisuus ei istu perinteiseen määritelmään, jossa suojelun perusteena on valtion tai poliittisen yhteisön aiheuttama vaino.”
Termin kiistanalaisuutta kuvaa se, että monet kansainvälisen oikeuden asiantuntijat pohtivat, onko ilmastosta johtuvan muuton yhteydessä edes kovin hyödyllistä käyttää pakolainen-sanaa. Pakolaisstatus saattaa leimata ja vaikeuttaa muita järjestelyjä, kuten työperäistä muuttoa. Epäselvää on myös se, missä määrin ilmastopakolaisuus tarkoittaisi yhtäältä äkkinäisistä katastrofeista ja toisaalta pidemmällä aikajänteellä ilmastonmuutoksen seurauksista johtuvaa muuttoliikettä.
”Kun ilmaston aiheuttamalle pakolaisuudelle ei ole annettu oikeudellista asemaa, ei myöskään ole olemassa mitään suojelumekanismia”, Vaha toteaa.
Samaan aikaan varovaisetkin arviot ennustavat ilmastopakolaisia olevan vuoteen 2050 mennessä ainakin 25 miljoonaa, kun puolestaan Maailmanpankin tuore tutkimus ennustaa, että jopa reilut 143 miljoonaa ihmistä Afrikassa, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa voi joutua jättämään pakon alla kotinsa ilmastonmuutoksen edetessä. Norwegian Refugee Council -järjestön mukaan pelkästään vuonna 2016 yli 20 miljoonaa ihmistä joutui lähtemään kotiseudultaan luonnonmullistusten takia.
Sympaattiset saarivaltiot keräävät huomion
Mitä ilmasto- tai ympäristösyistä johtuva pakolaisuus sitten käytännössä tarkoittaa? Siinä, että ihmiset joutuvat muuttamaan asuinsijoiltaan ilmasto-olosuhteiden muuttuessa, ei ole mitään uutta. Se on silti selvää, että 2000-luvulla äärimmäiset sääilmiöt ovat lisääntyneet ilmaston lämmetessä. Esimerkiksi jo vuonna 2007 YK:n ilmastopaneeli arvioi, että 10–15 vuoden kuluessa – siis nyt – Tyynenmeren saarien tilanne olisi kriittinen.
”Pahimmat uhkakuvat eivät ole toteutuneet, vaikka varsinkin saarten sisäistä muuttoliikettä on jo ollut, esimerkiksi eroosion takia. Viime vuonna Salomonsaarilta hukkui yksi saari”, Vaha sanoo.
Pienet saarivaltiot ovat kuitenkin antaneet kasvonsa ilmastopakolaisuudelle. Niiden yksi valtti on ollut sympaattinen imago:
”Mielikuvaa viattomista ja maailmanpolitiikan ristiriitojen ulkopuolella olevista valtioista on käytetty onnistuneesti myös neuvottelutaktiikkana.”
Vaikka saarivaltioiden tilanne on vakava, on kyseessä väestömäärältään pienehkö alue. Jos kaikki Tyynenmeren saaret häviäisivät nyt, kodittomaksi jäisi noin kaksi miljoonaa ihmistä. Heistä lähes puolet olisi fidžiläisiä, joille todennäköisesti löytyisi edelleen maata valtion kahdelta isolta pääsaarelta.
Huomattavasti isompi muuttoliike saattaa olla tiedossa esimerkiksi Lähi-idästä tai eteläisestä Afrikasta, joissa aavikoituminen etenee kovalla vauhdilla ja muutkin ilmastonmuutoksen seuraukset tuntuvat voimakkaasti esimerkiksi maanviljelyssä. Tilannetta pahentaa entisestään se, että ympäristö-ongelmat kietoutuvat muihin siirtolaisuutta aiheuttaviin tekijöihin, kuten poliittiseen epävakauteen ja väestönkasvuun.
Suomi – edelläkävijä, joka käänsi takkinsa
Kansainvälisessä katsannossa Suomi oli ilmastopakolaisuuden suhteen aikamoinen edelläkävijä vuonna 2004, kun nykyinen ulkomaalaislaki säädettiin. Lain pykälässä 88 nimittäin tunnustettiin ympäristökatastrofi perusteeksi humanitaariselle suojelulle.
”Vastaavaa mainintaa on hyvin harvan jos minkään muun maan lainsäädännössä. Ruotsissa on samankaltainen pykälä, mutta siinä viitataan vain tilapäiseen suojaan”, Vaha kertoo.
Vahan arvion mukaan lainsäätäjät halusivat määrittelyllä laajentaa vähimmäissuojelua, jota kansainväliset sopimukset ja EU-säädökset edellyttävät – ja juuri tähän ”Suomen houkuttelevuuteen” myös vedottiin, kun lakia päätettiin muuttaa ja pykälä poistaa vuoden 2015 pakolaiskriisin takia. Hallitus esitti ulkomaalaislain muutosta keväällä 2016.
”Kiinnostavaa on se, että samalla hallitus totesi, että pykälän poistamisesta huolimatta oleskeluluvan myöntäminen voisi tulevaisuudessa edelleen olla mahdollista myös ympäristöperustein.”
Ongelmaa ratkotaan alueellisesti
Kansainvälisillä areenoilla kysymys ilmastopakolaisuudesta ei ole juuri edennyt sitten Pariisin vuoden 2015 ilmastokokouksen. Pariisissa pienet saarivaltiot riemuitsivat niin sanotun ”menetyksen ja vahingon” -artiklan sisällyttämisestä kansainväliseen ilmastosopimukseen. Konkreettiset teot ovat silti jääneet vähäisiksi, samoin selvyys siitä, mitä lopultakin korvataan ja kuka on maksajana.
Globaalien ratkaisujen sijaan on ryhdytty alueellisiin toimiin.
”Esimerkiksi Uudessa-Seelannissa uusi hallitus on pohtinut viisumikäytäntöjen avaamista laajemmin Tyynenmeren alueen asukkaille jo olemassa olevien melko mittavien opiskelumahdollisuuksien lisäksi”, Vaha kertoo.*
Myös Fidži on esittänyt halukkuutensa asuttaa tarvittaessa kaikki pienten naapuriensa Kiribatin ja Tuvalun asukkaat. Koko ajan kehittyvä teknologia on kuitenkin luonut toivoa siihen, että ehkä muutto ei loppujen lopuksi olisikaan edessä.
”Bonnin ilmastokokouksessa 2017 Tuvalun pääministeri esitti, että he yrittävät saada maata siirrettyä niin, että pääkaupungin atolli säilyy. Ja esimerkiksi Intian valtamerellä Malediiveilla on jo pitkään tehty saaria nostamalla maata. Teknologian lisäksi tarvitaan tietysti rahaa, sillä kyse ei ole halvoista projekteista”, Vaha muistuttaa.
Mallia Uudesta-Seelannista?
Palataan maailmalta takaisin Suomeen. Ja pidetään mielessä, että hallitus jätti takaportin auki mahdollisuudelle, että Suomi saattaisi tulevaisuudessa tarjota suojelua ilmastosyistä paenneille.
Se, miten lakia käytännössä sovellettaisiin, selviää vasta tositoimissa.
”Ehkä joku kiribatilainen pitäisi tuoda Suomeen testaamaan lakia”, Vaha ehdottaa puolileikillään, mutta vakavoituu aiheen äärellä.
”Lainsäädännön soveltuvuuden ohella on tärkeää pohtia moraalisia perusteluja sille, miksi Suomessa olisi potentiaalia ilmastopakolaisuuden hoitamisen mallimaaksi.”
Saastuttaja maksaa -periaatteen mukaan kehittyneillä mailla on erityisvelvollisuus auttaa ilmastonmuutoksen torjunnassa ja hallinnassa köyhiä maita.
”Jos mietitään, ketkä kykenevät vastuun kantamaan, niin totta kai ne valtiot, joilla on paitsi materiaalisia resursseja myös esimerkiksi sosiaalista pääoma ja demokraattinen, rauhanomainen järjestelmä. Suomi on lähes kaikilla hyvinvoinnin mittareilla maailman huipulla, ja tämän logiikan mukaan kärjessä myös siinä joukossa, jonka pitäisi tarvittaessa ottaa vastaan ilmastopakolaisia.”
Tutkija vertaa Suomea Uuteen-Seelantiin – onhan jälkimmäinen Suomea pienempi asukasmäärältään ja bruttokansantuloltaan, mutta valmis kantamaan vastuunsa. Miksei siis myös Suomi? Tai koko Euroopan unioni?
”EU-tasolla voitaisiin harkita samantapaisia viisumikäytäntöjä: helpottaa ilmastoperustein ensisijaisesti työperäistä ja koulutuksen perässä tulevaa muuttoa, ja laajentaa järjestelmää asteittain”, Vaha ehdottaa.
Mistä löytyisi poliittinen tahto?
Vaikka ilmastopakolaisuuskeskustelu keskittyy yleensä juuri lainsäädäntöön ja auttamisen etiikkaan, nostaa Vaha loppupeleissä tärkeimmäksi tekijäksi poliittisen halun toimia.
”Tämä tahtotila ei nykyisessä ilmapiirissä ole kauhean hyvä, ja olisi aika epätodennäköistä nähdä jotain suuria avauksia.”
Vaikka uusia askelia ei otettaisi, tarvitaan tahtoa myös siihen, että Suomi täyttäisi jo annetut lupaukset esimerkiksi kehitysmaiden ilmastotoimia rahoittavalle Green Climate Fund -rahastolle ja osallistuisi aktiivisesti muihin kehitysohjelmiin.
”Jos ei haluta majoittaa ihmisiä Suomeen, niin heitä pitäisi tukea edes kotiseuduillaan.”
Milla Vahan tutkimusprojekti käsittelee pienten saarivaltioiden tulevaisuutta ilmastouhkien edessä.
* Haastattelun tekemisen jälkeen Uusi-Seelanti on ilmoittanut laittavansa ”ilmastoviisumit” toistaiseksi jäihin.
Milla Vaha: Hauras tie Bonnin ilmastokokoukseen
Milla Vaha: Hosting the Small Island Developing States: two scenarios