Suomi perusti viime viikolla Maailmanpankin yksityistä sektoria tukevan rahaston International Finance Corporation IFC:n kanssa yhteisen rahaston, johon Suomi sijoitti 114 miljoonaa euroa.
Kännykkä soi Washingtonissa, IFC:n rakennuksessa. Sopimus on hetkeä aiemmin allekirjoitettu, ja yksikön päällikkö Max von Bonsdorff ulkoministeriön kehitysrahoituslaitosten yksiköstä on lupautunut selvittämään, mistä sijoituksessa on kyse.
Tarkkaan ottaen kyseessä on sekarahoitus-ilmastorahasto, von Bonsdorff kertoo. Se tarkoittaa sitä, että IFC tunnistaa sijoituskohteita ja kun Suomen tavoitteisiin sopiva kohde löytyy, siihen sijoitetaan rahaa. Suomen rahastosta otetaan osa, IFC laittaa omaa rahaa päälle, ja mukaan houkutellaan yksityissektorilta lisää rahoitusta.
Rahaston kesto on 25 vuotta ja sen varat on määrä sijoittaa viiden vuoden kuluessa. Ulkoministeriön mukaan kyseessä on Suomen merkittävin kansainväliseen ilmastotyöhön kohdennettu rahoitus.
Rahasto ei ole ristiriidaton, sillä se on osa suurempaa siirtymää kohti yritysten rahoittamista kehitysyhteistyövaroin, mitä monet kehitysjärjestöt ovat arvostelleet.
Ei enää lahjarahaa
Lahjaa Suomen raha ei ole, vaan se palautuu lopulta takaisin. Kohteita voivat olla kehitysmaissa toimiville yrityksille myönnettävät lainat, pääomasijoitukset ja takuut. Ehdot ovat tavallisia sijoituksia pehmeämmät: esimerkiksi lainojen korot voivat olla alemmat kuin markkinoilla.
”Logiikka on siinä, että Suomen rahalla ollaan mukana vain sellaisissa hankkeissa, jotka eivät toteutuisi IFC:n rahalla tai kaupallisella rahalla”, von Bonsdorff sanoo.
”Voidaan toimia esimerkiksi köyhemmissä ja riskialttiimmissa maissa tai kokeilla vaikkapa uusiutuvan energian tekniikoita sellaisissa köyhissä maissa, joissa niitä ei ole ennen kokeiltu.”
Yritysten kautta tehtävää kehitysyhteistyötä kritisoidaan usein siitä, että se ei tapaa suuntautua kaikista köyhimpiin maihin. Suurimmat mahdollisuudet tehdä rahaa ovat keskituloisissa maissa. Tämän ilmastorahaston kohdalta on määritelty, että sijoitusten on suuntauduttava joko kaikkein köyhimpiin, alemman tulotason tai alemman keskitulon maihin.
Näin esimerkiksi Kiina, Meksiko ja Argentiina jäävät lähtökohtaisesti ulkopuolelle. On tosin myös sovittu, että IFC voi ehdottaa sijoituksia tällaisiin ylemmän keskitulon maihin, jos ilmastonäkökulma on riittävän painava.
Ilmastotyötä vaikeissa oloissa
Tilaus Suomi-IFC-rahastolle on syntynyt kuluvan hallituskauden alussa, kun pääministeri Juha Sipilän (kesk) hallitus päätti käyttää 130 miljoonaa euroa kehitysyhteistyöstä vuosittain finanssisijoituksiin. Viime vuonna koko potti myönnettiin kehitysrahoitusyhtiö Finnfundille pitkäaikaisena lainana, nyt päädyttiin sijoittamaan leijonanosa tähän ilmastorahastoon.
”Suomi teki Pariisin ilmastoneuvottelujen yhteydessä lupauksen, että merkittävä osa tämän hallituskauden finanssisijoitusmäärärahoista käytettäisiin ilmastoon. Tämä lunastaa sitä lupausta”, von Bonsdorff sanoo.
Suomi leikkasi kehitysyhteistyörahoitusta voimakkaasti vuonna 2015. Silloin suurimpien häviäjien joukossa oli Maailmanpankin köyhimpien maiden lainoitussiipi IDA. Nyt saman pankin yrityssiipi saa melkein saman suuruisen sijoituksen.
Olisi kuitenkin liian yksiviivaista ajatella, että Suomi leikkasi köyhimmiltä mailta ja antoi rahat yrityksille. Hallitus päätti tarkkaan ottaen leikata kehitysyhteistyötä kokonaisuutena ja panostaa sen sisällä enemmän finanssisijoituksiin. Taustalla näkyy politiikka: etenkin perussuomalaiset halusi leikata apua, kokoomus taas tyypillisesti haluaa tukea yritystoimintaa.
”Haettiin järkevää kohdetta”
Max von Bonsdorffin mukaan miljoonille etsittiin järkevää kohdetta kahden periaatteen valossa. Ensinnäkin raha täytyy sijoittaa kohteisiin, jotka tuottavat sitä myös takaisin. Näin rahoitus ei näy valtion budjetin menopuolella, koska raha on sijoitus, joka palaa takaisin Suomeen. Tämä onkin tyypillisesti keskusta-oikeistolaisen hallituksen mieleen, koska näin raha ei kasvata budjetin alijäämää.
Von Bonsdorff haluaa kuitenkin tarkentaa, että vaikka finanssisijoituksista puhutaan usein ”budjetin ulkopuolisena rahana”, niin todellisuudessa nämä rahat kyllä näkyvät valtion talousarviossa ja käyvät läpi saman demokraattisen eduskuntakäsittelyn kuin kaikki muukin julkinen raha.
Toinen periaate kohteen etsimisessä oli kehityspoliittinen selonteko, eli Suomen linjaus siitä, mitä kehitysyhteistyöllä halutaan tukea. Ilmastokysymykset ovat siellä korkeassa arvossa, niin kuin ne ovat kehitysministeri Kai Mykkäsen (kok) arvoasteikolla muutenkin.
Kumppaniksi valikoitui IFC, koska Suomi halusi von Bonsdorffin mukaan vakaan kumppanin, jolla on pitkä kokemus kehitysmaiden finanssisijoitusten hoitamisessa. Se on myös tehnyt paljon sijoituksia ilmastotyöhön kehitysmaissa.
Ilmastosta yrityksille
Viime vuonna Suomi vähensi ilmastorahoitustaan rajusti. Vuoden 2015 noin 115 miljoonasta eurosta vuoden 2016 noin 43 miljoonaan euroon. Finanssisijoitus on siis melkein saman suuruinen kuin vuoden 2015 koko ilmastorahoitus yhteensä.
Näin ollen on selvää, että Suomen ilmastorahoituksen painopiste siirtyy sijoituksen myötä lahja-avusta finanssisijoituksiin. Ilmastorahoituksen kokonaisuus on poliittinen kysymys, johon von Bonsdorff ei ota kantaa. Kansalaisjärjestöt ovat ajaneet kaikessa kehitysyhteistyössä suurempaa painotusta lahjamuotoiseen apuun.
Iso trendi tämän päivän kehitysyhteistyössä on yritysten osallistuminen. Kriitikoiden mukaan finanssisijoitukset ovat osa kehitystä, joilla kehitysyhteistyö saadaan tukemaan kotimaan yrityksiä kehitysmaiden köyhien sijaan.
”Minusta on ehdottoman järkevää olla tämän rahaston avulla mukana jakamassa riskiä, mikä mahdollistaa sen, että köyhien maiden vaikeissa oloissa edistetään uusiutuvan energian käyttöä ja tuodaan uutta teknologiaa”, sanoo von Bonsdorff.
”Keskustelu olisi toinen, jos oltaisiin mukana rahoittamassa asioita, jotka toteutuisivat markkinaehtoisesti, yksityisellä rahalla muutenkin.”
Pääpaino hillitsemisessä
Kaikista köyhimmät maat tarvitsevat rahaa etupäässä ilmastonmuutokseen sopeutumiseen. Sellaisia voivat olla vaikkapa köyhien yhteisöjen parissa tehtävät maaperän parannushankkeet, pienimuotoiset kastelujärjestelmät tai uusien viljelykasvien käyttöönotto.
Kepa ja eurooppalainen CAN-järjestöverkosto ovat vedonneet, että ilmastorahoitus jakautuisi tasan hillitsemisen ja sopeutumisen välillä.
Yksityiset sijoitukset menevät kuitenkin tyypillisesti ilmastonmuutoksen hillitsemiseen, vaikkapa uusiutuvan energian kehittämiseen. Kun Suomen ilmastorahoitus ainakin tällä erää siirtyy vahvasti investointipainotteiseksi, on syytä olettaa, että köyhimpien tarvitsemat sopeutumishankkeet jäävät vähemmistöön.
”On totta, että meidän ilmastorahoitusyhteistyön painopiste on hillinnässä. Se johtuu paljolti siitä, että on vaikeampaa löytää investointikelpoisia, tuottoa tuovia hankkeita sopeutumiseen”, sanoo von Bonsdorff.
Sopeutumishankkeitakin etsitään, mutta von Bonsdorffin mukaan on selvää, että pääpaino on hillinnässä. Parhaimmillaan sopeutumiseenkin löytyy joitain hyviä hankkeita, jotka jäävät IFC:n portfolioon hyvinä esimerkkeinä, hän sanoo.
IFC rahoittaa fossiilisia enemmän kuin ilmastoa
Samana päivänä, kun Suomi allekirjoitti IFC:n kanssa sopimuksensa, brittiläinen ajatushautomo E3G julkaisi selvityksen siitä, miten eri rahoituslaitokset tukevat yhtäältä ilmastonmuutosta, toisaalta fossiilisia polttoaineita.
IFC oli joukon toiseksi huonoin: se tukee fossiilisia polttoaineita 40 prosenttia enemmän kuin ilmastohankkeita. Max von Bonsdorffin mukaan Suomen ilmastorahaa ei kuitenkaan fossiilisiin käytetä, se on sopimuksessa kielletty.
”Me pystymme myös tällä vaikuttamaan siihen, että IFC:n koko oma portfolio ilmastoon kasvaa ja portfolio kasvaa kestävämpään suuntaan”, von Bonsdorff sanoo.
Ulkoministeriön tiedotteen mukaan rahastossa painottuvat energiatehokkuus, uusiutuva energia, kestävä metsätalous ja maankäyttö, meteorologia sekä vesi- ja jätevesiratkaisut. Ne ovat myös sellaisia aloja, joilla suomalaisyritykset ovat hyviä.
Eli summaten: ilmastorahoitus siirtyy muun kehitysyhteistyön lailla enemmän yritysten suuriksi hankkeiksi.