Huhtikuussa Venäjän oikeusministeri nimesi pienen ympäristötoimijoiden verkoston, Kola Ecological Center -nimisen järjestön ulkomaiseksi agentiksi ja läimäisi järjestölle samalla reilut 2000 euron sakot.
Venäjällä voimassa oleva laki edellyttää, että mikäli paikallinen järjestö saa ulkomaista rahoitusta toiminnalleen, jonka katsotaan olevan poliittista, tulee sen rekisteröityä niin kutsutusti ulkomaiseksi agentiksi – mitä Kola ei ollut itse tehnyt.
1990-luvun puolivälissä perustetun Kolan päätavoitteena on ollut edistää paikallisten asukkaiden oikeuksia puhtaaseen ympäristöön. Hankaluuksiin joutuessaan se teki vaikuttamistyötä tavoitteenaan vanhan ydinvoimalan poistaminen käytöstä.
Tämä poliittiseksi tulkittu, Barentsin alueen kestävään kehitykseen tähtäävä hanke sai rahoitusta ulkomaiselta toimijalta: norjalaiselta järjestöltä Naturvernforbundetilta, jota puolestaan rahoittaa Norjan ulkoministeriö.
Oikeusministeriö perusteli päätöstään sillä, että norjalaista rahaa käytettiin Venäjän kehityksen ja julkisen päätöksenteon manipulointiin.
Ulkomaiseksi agentiksi julistaminen merkitsee venäläisille järjestöille vähintään merkittäviä ongelmia. Ulkomaiselle agentille voidaan muun muassa määrätä isoja sakkoja ja se haastetaan mukaan työläisiin oikeudenkäynteihin. Useimmiten lopputuloksena on kuitenkin järjestöjen toiminnan lakkauttaminen.
Milloin ja miksi kansalaisyhteiskunnasta tulee vihollinen?
Venäjän esimerkki ei ole ainutlaatuinen Euroopassa. Tällä hetkellä kansalaisyhteiskunnan tila kapenee tai venyy toimijoiden ja tilanteiden mukaan arvaamattomasti useissa maissa. Kansalaisyhteiskunta on vaikeuksissa esimerkiksi EU:n jäsenmaassa Unkarissa ja Puolassa sekä Makedoniassa, joka edelleen neuvottelee EU-jäsenyydestään.
Lyömäaseena käytetään usein juuri kansalaisyhteiskunnan toimijoiden poliittisuutta, joka jotenkin uhkaa valtaa pitävien puolueiden asemaa. Toisaalta monen nykyisen poliittisen puolueen juuret ovat kansan- tai protestiliikkeissä.
”Länsimaisissa demokratioissa luottamus poliittisiin puolueisiin on tällä hetkellä äärimmäisen matala. Lisäksi tuoreissa demokratioissa poliittisten puolueiden suhteet kansalaisiin ovat heikot eikä niillä ole vakiintunutta asemaa yhteiskunnassa.”
”Tämä heikentää niiden halua puolustaa kansalaisyhteiskunnan toimintavapautta ja saa monet puolueet toimimaan arvaamattomasti avoimuuden ja rajoittamisen välillä, ” analysoi demokratiatutkija Saskia Brechenmacher yhdysvaltalaisesta Carnegie-säätiöstä.
Poliittisten puolueiden roolista kansalaisyhteiskunnan tilan kaventumisessa keskusteltiin keskiviikkona Tukholmassa parhaillaan käynnissä olevilla kansalaisyhteiskunta-päivillä. Puheenvuorossaan Brechenmacher tunnisti myös monia tekijöitä, jotka yhdistävät maita globaalisti, ja kehotti samalla myös läntisiä demokratioita miettimään toimintaansa.
”Dynamiikka ei ole niin erilainen läntisissä demokratioissa, kuin helposti kuvittelemme. Kansalaisyhteiskunnan toiminnan rajoittamisen perustelemiseen käytetään turvallisuutta, populistiset liikkeet ovat lisänneet kannatustaan tai nousseet valtaan, ja ideologiat polarisoituvat”, Brechenmacher luetteli.
”Myös maissa, joiden ei uskoisi rajoittavan kansalaisyhteiskuntaa, sitä itse asiassa tapahtuu, esimerkiksi Kanadassa”, Brechenmacher lisää viitateen keskusteluun, jossa on käyty keskustelua ympäristöaktivistien seurannasta ja luokittelusta turvallisuusriskiksi.
Venäläisellä Kola Ecological Centerillä oli onnea. He saivat lakiapua järjestöjä tukevalta, paikalliselta HRRCenteriltä, joka vei tapauksen oikeuteen. Kola poistettiin ulkomaisten agenttien listalta tämän vuoden elokuussa.
Kansanliikkeestä poliittiseksi puolueeksi
Usein poliittiset puolueet ovat hyvin samankaltaisia kuin kansalaisyhteiskunnan toimijat, ja rajaa aktivistin ja poliitikon välille voi olla vaikea vetää. Puolueet ja kansalaisjärjestöt myös kampanjoivat rinnakkain – tosin useimmiten liittolaisena on oppositio. Tämä voi osaltaan hämärtää rajaa puolueiden ja kansalaisyhteiskunnan toimijoiden välillä. Toisaalta etenkin oppositiopuolueiden poliitikot kohtaavat samoja riskejä, kuin esimerkiksi ihmisoikeuspuolustajat.
”Vaikka puolueet ja kansalaisjärjestöt voivat kampanjoida rinnakkain silloin, kun tavoite on jaettu, muuttuu suhde usein puolueen päästessä valtaan. Entisistä liittolaisista saattaa nopeasti muodostua riippakiviä, joista täytyy päästä eroon. Helppoa on myös vedota siihen, että parlamentti on valittu vaaleilla, järjestöjen edustajia ei”, toteaa Brechenmacher.
Paljon vaikuttaa myös se, millainen rooli poliittisilla puolueilla on ja kenellä on todellinen valta – se ei aina ole myöskään vaaleilla valitun parlamentin käsissä.
Filippiinien Akbayan Citizen’s Action Party (ACAP) on yksi esimerkki puolueesta, joka syntyi 1990-luvun lopulla kansalaisaktivismista. Liikkeen perustajissa oli mukana muun muassa yliopisto-opiskelijoita ja maanviljelijöitä, joiden tavoitteena oli alusta alkaen syrjäyttää maata tuolloin hallinnut Fidel Ramos sekä murtaa vallitsevat valtarakenteet.
”Filippiineillä valta on ollut tiettyjen sukujen hallussa vuosikymmeniä. Vallan rakenteet ovat autoritaariset ja poliittisella eliitillä on myös taloudellista valtaa. Tätä on ollut vaikea muuttaa”, kertoi ACAP:n puheejohtaja Machris Cabreros.
Vaihtoehtoliikkeenä alkunsa saanut ACAP onnistui tavoitteessaan ja siitä tuli lopulta hallituspuolue.
”Ollessamme vielä osa kansalaisyhteiskuntaa teimme 14 vuotta vaikuttamistyötä parantaaksemme lisääntymisterveyttä ja saadaksemme Filippiineille nuorisorikoslain. Näissä molemmissa tavoitteissa onnistuimme vasta, kun istuimme itse hallituksessa”, Cabreros toteaa.
Nyt ACAP on oppositiossa, mikä on Cabrerosin mielestä sekä helppoa että vaikeaa. Toisaalta kansalaislaisyhteiskuntajuuret helpottavat asemoitumista oppositioon, toisaalta puolue on menettänyt paljon valtaa.
Filippiineillä ollaan jälleen myös siirtymässä kohti autoritaarista hallintoa.
”Ainoa ratkaisu on muuttaa rakenteita pysyvästi ja uudistaa poliittinen järjestelmä. Se, että voittaja vie aina kaiken, ei ole kestävää. Budjettivallan tulee olla parlamentilla. Meidän tulee tehdä puoluerajat ylittävää yhteistyötä sekä sallia kansalaisyhteiskunnan toiminta. Puolueiden ohjelmien tulisi myös aidosti määrittää se, mitä ne tekevät”, Cabreros luettelee tunnistettuja ratkaisuja.
,
Miten puolueet voivat edistää kansalaisyhteiskunnan tilaa?
Hyvä politiikka on ohjelmavetoista. Puolueohjelmien tulisi aidosti kertoa puolueen toiminnasta. Äänestäjien tulee voida arvioida ja myös luottaa siihen, että puolueet toimivat ohjelmiensa mukaisesti.
Poliittisen järjestelmän tulee tukea vallan jakamista ja mahdollistaa kansalaisyhteiskunnan toiminta.
Tilivelvollisuus on keskeistä. Puolueiden tulee olla tilivelvollisia äänestäjille ja uskaltaa tarvittaessa puuttua myös toisten puolueiden toimintaan.
Puoluerajat ylittävä yhteistyö ja tilan luominen puolueiden väliselle vuoropuhelulle on tärkeää.
Verkostot ja laajat yhteistyöliittoutumat kansalaisyhteiskunnan toimijoiden, ei vain vakiintuneiden kansalaisjärjestöjen kanssa, ovat tärkeitä. Myös tapa luoda tiiviimpää linkkiä puolueiden ja ihmisten välille.
Joskus voi olla hyvä ratkaisu tukea kansanliikkeen muuntautumista poliittiseksi puolueeksi.
Täytyy opetella kunnioittamaan vihollisia ja sallia poliittinen moninaisuus.
Kansalaisyhteiskunnan tehtävänä on tuottaa vaihtoehtoja ja ehdottaa ratkaisuja. Tämä rooli on sallittava.
Vinkit perustuvat Tukholman kansalaisyhteiskunta-päivien seminaarissa esiin nousseisiin ehdotuksiin ja IDEAn ohjelmajohtaja Jorge Valladaresin, Ruotsin kansainvälisen liberaalikeskuksen johtajan Martin Ängebyn, tutkija Saskia Brechenmacherin sekä Filippiinien ACAP-puolueen puheenjohtajan Machris Cabrerosin puheenvuoroihin.