Olen itse ollut näistä asioista kiinnostunut koko ikäni ja myös seurannut terminologian muutosta ajassa ja paikassa niin kentällä kuin kabineteissa. Ilmiö, eli alun perin pohjoisen pallonpuoliskon ihmisten sivistäminen ja tietoisuuden lisääminen kehitysmaiden heikosta tilanteesta, sai alkunsa 1960-luvulla ensimmäisten kansalaisjärjestöaktivistien aatteen palosta ja kanssaihmisten valistamisen tarpeesta. Itsenäistyvät kehitysmaat saivat huomiota ja kiinnostivat monia. 1970-luvun poliittiset liikkeet ympäri maailmaa nostivat esiin solidaarisuuden ja heikompien puolustamisen tarpeen. Mitä enemmän matkailu ja tiedonvälitys lisääntyi, sitä enemmän myös maailman eri kolkkien erilaisuus sai huomiota.
Pohjoisella pallonpuoliskolla lisääntyi tietoisuus etelän ihmisten ja raaka-aineiden riistosta ja globaalivastuu alkoi nostaa päätään. Biafran ja Etiopian nälänhädät 1970- ja 80-luvuilla levisivät ihmisten tietoisuuteen median välityksellä ja 1985 ensimmäiset televisioidut live aid -konsertit tulivat ihmisten olohuoneisiin. Muun muassa Bob Geldof, U2 ja Elton John tekivät sen, mitä kansalaisjärjestöt olivat yrittäneet tehdä vuosia.
1990-luvun ensimmäinen ihmisoikeuksien maailmankonferenssi ja Rion alkuperäinen kestävän kehityksen konferenssi nostivat sekä ihmisoikeus- että ympäristökasvatuksen laajasti esille maailmanlaajuisesti. Myös rahoittajat heräsivät tähän ja avunantajamaiden kansalaisjärjestörahoitusinstrumenttivalikoimaan tuli uusia kanavia. 2000-luvulle siirryttäessä ja globalisaation levitessä Suomessakin aiemmin käytössä olleista kansainvälisyyskasvatuksesta ja kehityskasvatuksesta siirryttiin sujuvasti globaalikasvatukseen, vaikka globalisaation vastustajiakin riitti.
Arabikevään myötä kansainvälisissä yhteisöissä pelästyttiin mahdollista lumipalloefektiä. Samaan aikaan herättiin avunantajamaiden vähentyneeseen kiinnostukseen rahoittaa formaalia opetussektoria. Ison-Britannian entinen pääministeri Gordon Brown kutsuttiin YK:n erityislähettilääksi nostamaan koulutus takaisin agendalle. Unesco sai tehtäväkseen panostaa tähän ja erityisesti käynnistää prosessi kasvatuksen nostamiseksi koulutuksen tueksi. Sen piirissä on nyt viimeisten parin vuoden aikana tehty paljon töitä ja määritelty muuan muassa, mitä global citizenship education tarkoittaa. Kehyksellä oli keskeinen rooli sanan lobbaamisessa osaksi kestävän kehityksen tavoitteita. Asian hyväksymisen eteen on käyty tuhansia tunteja neuvotteluja ja korostettu nimenomaan sanan citizenship painotusta, jotta päättäjät ymmärtäisivät jokaisen ihmisen ja kansalaisen positiivisen merkityksen yhteiskuntien rakentamiselle. Ilman aktiivisia kansalaisia, jotka haluavat olla rakentamassa positiivista tulevaisuutta ja uskovat muutokseen, ei maapallolla ole tulevaisuutta.
Vuonna 2015 hyväksytyissä kestävän kehityksen tavoitteissa on ensimmäistä kertaa maailman maiden kesken hyväksytty myös kasvatuksen tärkeys. Erityisesti alatavoite 4.7. nostaa eri kasvatukset esille:
Varmistaa vuoteen 2030 mennessä, että kaikki oppijat saavat kestävän kehityksen edistämiseen tarvittavat tiedot ja taidot esimerkiksi kestävää kehitystä ja kestäviä elämäntapoja, ihmisoikeuksia, sukupuolten tasa-arvoa, rauhan ja väkivallattomuuden kulttuurin edistämistä, maailmankansalaisuutta, kulttuurien monimuotoisuuden sekä kulttuurin osuutta kestävässä kehityksessä arvostavan koulutuksen kautta.
Suomenkielinen käännös (maailmankansalaisuus) ei avaa koko kuvaa. Global citizenship education ei ole vielä löytänyt käyttökelpoista suomenkielistä muotoaan. Mahdollisia vaihtoehtoja voisivat olla globaali aktiivinen kansalainen tai kansalaistaito.
Koska kestävä kehitys kuuluu kaikille ihmisille joka puolella maailmaa, tulee meidän muuttaa myös ajatteluamme sen mukaiseksi. Globaalikasvatus sanana elää vain eurooppalaisessa keskustelussa ja sillä on vahva konnotaatio pohjois-etelä-suhteisiin. Euroopan ulkopuolella se tarkoittaa formaalia koulutusta etelässä.
Se, miksi global citizenship education -käsite kielessä muotoutuu, riippuu siitä, kuinka vakavasti toimijat ottavat koko asian. Haluammeko kannustaa ihmisiä toimimaan aktiivisesti ymmärtäen maailman keskinäisriippuvuuden ja globaalien ilmiöiden vaikutukset meidän kaikkien arkeen vai vahvistammeko kasvatus- ja tiedotustyöllämme edelleen pohjoisen ja etelän välistä kuilua? Nähdäänkö pitkäjänteinen kasvatuksellinen työ merkityksellisenä ja välttämättömänä työnä, joka tukee myös eri puolilla maailmaa tapahtuvaa muuta työtä?
Jos vastaus on kyllä, kannattaa työ aloittaa jo tänään omassa organisaatiossa ja haastaa myös rahoittajat, päättäjät ja media puntaroimaan, millaista maailmaa viesteillämme ja kuvillamme välitämme.