Kepan kehityspoliittisen päivän yhtenä tavoitteena oli tarjota eväitä ulkoministeriön kehityspoliittisen kansalaisyhteiskuntalinjauksen päivitykseen. Päivän aikana kuultiinkin puheenvuoroa kansalaisyhteiskuntaa koskettavista muutoksista ja haastettiin myös kansalaisjärjestöjä muuttamaan omia toimintatapojaan.
Kansalaisyhteiskuntayksikö päällikkö Jyrki Nissilä kertoi tilaisuuden päätteeksi, että ministeriö on juuri tilannut selvityksen kansalaisyhteiskunnan toimijoiden roolista kehitysyhteistyössä, kuten evaluaatio täydentävyydestä suositti jo vuonna 2013.
Jyväskylän yliopiston tutkijoiden tekemän selvityksen on tarkoitus valmistua helmikuussa 2017 ja siltä odotetaan olennaista pohjaa linjauksen valmisteluun. Ennen tai jälkeen selvityksen julkaisun saattaa järjestöillekin tipahtaa seminaarikutsu aiheeseen liittyen.
Nissilä kehotti järjestöjä valmistautumaan kansalaisyhteiskuntalinjauksen päivitykseen teroittamalla kynät valmiiksi. Kynien lisäksi tarvitsemme myös terävää päätä. Ainakin seuraavia kehityspoliittisessa päivässä heränneitä kysymyksiä jäin pohtimaan tulevaa linjausta ajatellen.
Nyt kun järjestöiltä vaaditaan yhä enemmän näyttöä tuloksista, miten varmistamme, ettemme nopeiden ja konkreettisten tulosten varjolla unohda hitaampaa vaikuttamistyötä isojen ongelmien, kuten eriarvoisuuden juurisyihin?
Kun tavoittelemme kestävää kehitystä Agenda 2030:n hengessä, miten ruohonjuuritason toimijat saavat äänensä kuuluviin?
Missä on juuri suomalaisten kansalaisjärjestöjen vahvuus ja rooli? Miten tuomme esiin toimintamme ja asiantuntemuksemme moninaisuutta: kumppanuutta, vertaistukea, paikallistuntemusta, temaattista osaamista, globaalikasvatusta, viestintää kehityskysymyksistä kaikille suomalaisille, vapaaehtoistyön mahdollisuuksia?
Mikä on kansalaistoiminnan ja vapaaehtoistyön merkitys kehityspolitiikassa, kun järjestöiltä vaaditaan yhä ammattimaisempaa otetta?
Miten saavutamme hyvän tasapainon ”varsinainen työn” ja tulosten kertomisen välillä? Tässä on ristiriitaa myös rahoittajien välillä. Kun ulkoministeriö vaatii enemmän raportointia, arviointia ja viestintää, niin yksittäinen lahjoittaja haluaa usein kaiken rahan menevän suoraan kaikkein köyhimmille ja kiinnittää huomionsa pieniin hallintokuluihin.
Samalla kun puolustamme suomalaisen kansalaisyhteiskunnan mahdollisuuksia toimia globaalin oikeudenmukaisuuden puolesta, miten tukisimme entistä paremmin kehittyvien maiden omia kansalaisjärjestöjä?
Kun kansalaisyhteiskunnan tila kapenee hälyttävästi ympäri maailman, mitä muuta me suomalaiset – ei vain järjestöt vaan myös ulkoministeriö ja yksityinen sektori – voimme tehdä kuin osoittaa globaalia solidaarisuutta?
Viimeiseksi, miten oppisimme viestimään tästä kaikesta ymmärrettävästi ja kiinnostavasti? Kertomaan myös tuloksista eikä vain jatkuvasta avun tarpeesta? Puhumaan muutenkin kuin kehitysyhteistyöjargonia, jota tämäkin blogi vilisee.
Vuoden 2010 kansalaisyhteiskuntalinjauksen valmistelussa kansalaisjärjestöillä oli merkittävä rooli. Vastaavaa mahdollisuutta osallistua – ei vain kommentoida – vaaditaan nytkin.
Kynänteroitustalkoot voin ainakin luvata. Ole siis yhteydessä, jos haluat mukaan!