Kuluvana syksynä Yhdysvaltojen ja EU:n välinen vapaakauppasopimus TTIP on herättänyt huomiota ja keskustelua niin Suomessa kuin muissa EU-maissa. Myös sopimuksen ongelmat ja siihen kohdistettu kritiikki ovat saaneet kiitettävästi näkyvyyttä julkisuudessa. Sen sijaan Kanadan ja EU:n välistä vapaakauppasopimusta CETA:a ei ole uutisoitu tai käsitelty suomalaisissa tiedotusvälineissä juuri lainkaan. Komission heinäkuussa hyväksymää CETA-sopimusta käsitellään Euroopan parlamentissa parhaillaan ja EU-maiden ulkomaankaupasta vastaavien ministereiden kokouksessa 22.-23.syyskuuta. Sopimus on tarkoitus allekirjoittaa virallisesti lokakuussa pidettävässä EU:n ja Kanadan välisessä huippukokouksessa.
CETA olisi ansainnut enemmän julkisuutta ja keskustelua osakseen, sillä siihen sisältyy pitkälti samoja ongelmia ja riskejä kuin TTIP-sopimukseenkin. Lukuisat järjestöt ja asiantuntijat ovat varoittaneet sopimuksen muuttavan kaupankäyntiin vaikuttavaa sääntely-ympäristöä suuryritysten eduksi ja heikentävän mahdollisuuksia ihmisiä ja ympäristöä suojaavaan sääntelyyn.
CETA:n puolestapuhujat toki vakuuttelevat, että sopimus huomioi myös ympäristön ja sosiaaliset näkökohdat. Esimerkiksi Euroopan komission tiedotteessa CETA:a luonnehditaan ”2000-luvun vapaakauppasopimukseksi”, jolla ”varmistetaan, että taloudellinen kasvu, sosiaalinen kehitys ja ympäristönsuojelu tukevat toisiaan.”
Onkin totta, että liki 1600-sivuiseen sopimustekstiin sisältyy lyhyt luku kaupasta ja kestävästä kehityksestä. Luvussa todetaan, että kaupan tulisi edistää sosiaalisesti ja ympäristön kannalta kestävää kehitystä ja rohkaistaan esimerkiksi vapaaehtoisiin yritysvastuualoitteisiin ja ympäristömerkkijärjestelmiin. Lisäksi taloudellisten, sosiaalisten ja ympäristötavoitteiden yhteensovittamista sopimuksen toimeenpanossa seuraamaan perustetaan erityinen kestävän kehityksen komitea.
On toki hienoa, että CETA:ssa kestävälle kehitykselle on annettu näinkin paljon huomiota. Tämä ei kuitenkaan takaa, että sopimuksen toimeenpano turvaisi (saati edistäisi) konkreettisesti globaalia kestävää kehitystä. Kauniita periaatteita keskeisempää on se, kuinka sopimus vaikuttaa esimerkiksi sosiaaliseen ja ekologiseen kestävyyteen tähtäävän sääntelyn toteuttamiseen ja kehittämiseen. Vapaakauppasopimuksena CETA pyrkii ennen kaikkea muuttamaan sääntely-ympäristöä yrityksille ja investoinneille suosiollisemmaksi ja on olemassa vaara, että tämä tapahtuu ympäristön ja ihmisten kustannuksella.
CETA esimerkiksi poistaa esteitä ympäristö- ja ilmastovaikutuksiltaan erittäin haitallisen öljyhiekan ja siitä jalostetun öljyn (engl. tar sands oil) tuonnilta Euroopan unioniin, mikä kiistatta heikentää EU:n suhteellisen edistyksellisten ilmasto- ja energiatavoitteiden toimeenpanoa. Öljyhiekan tuonnin ja tuotannon helpottaminen kiistatta lyö korville myös kestävän kehityksen toimintaohjelman Agenda 2030:n tavoitetta 13: ”Toimia kiireellisesti ilmastonmuutosta ja sen vaikutuksia vastaan.”
Globaalin kestävän kehityksen kannalta eräs CETA-sopimuksen kyseenalaisimpia seikkoja on investointisuoja ja siihen sisältyvä investointituomioistuimeen perustuva riitojenratkaisumenettely. Pahimmillaan tämä voisi johtaa siihen, että esimerkiksi kaivosyhtiöllä olisi mahdollisuus haastaa vaikkapa EU:n jäsenmaa investointituomioistuimeen ja vaatia mittavia korvauksia kompensaationa yhtiön toimintaa haittaavista sääntelytoimista esimerkiksi kansalaisten terveyden tai ympäristön turvaamiseksi. Kaivoslainsäädännön korjaamisesta seuraavat miljoonakorvaukset tuskin lisäisivät EU-maiden intoa edistää kestävän kehityksen tavoitetta 15: ”Suojella maaekosysteemejä, palauttaa niitä ennalleen ja edistää niiden kestävää käyttöä.”
Sen lisäksi että CETA muuttaa sääntely-ympäristöä EU-maissa ja Kanadassa se tulee myös todennäköisesti vaikuttamaan siihen, millaisia kauppasopimuksia EU tulee neuvottelemaan kehitysmaiden kanssa. Mallisopimuksena sillä on vaikutuksia siis myös siihen, toteutetaanko kehitysmaissa sääntelyä ympäristön ja ihmisten vai yritysten ja investointien ehdoilla. Jotta CETA todella tukisi kestävää kehitystä, siihen sisältyvän investointisuojan ja riitojenratkaisumenettelyn tulisi olla sellaisia, että niitä voidaan soveltaa myös kauppa- ja investointisopimuksiin kehitysmaiden kanssa ilman pelkoa demokratian tai ympäristön vaarantumisesta.
Kaikkiaan CETA-sopimuksen ja muiden vapaakauppasopimusten suurin ristiriita suhteessa kestävän kehityksen tavoitteisiin ja toimintaohjelmaan lienee kuitenkin se, että niiden tavoitteena on ensisijaisesti edistää rahan ja tavaroiden liikkuvuutta ja näin lisätä investointeja ja talouskasvua. Etusijalla ovat taloudelliset näkökohdat ja ekologinen ja sosiaalinen kestävyys määrittyy lähinnä erilaisten haittojen minimoinniksi. Jos kuitenkin otamme esimerkiksi Agenda 2030:n tavoitteet tosissamme, niin kauppasopimuksia olisi kehitettävä kokonaan eri lähtökohdista.
Todellisessa ”2000-luvun kauppasopimuksessa” kestävän kehitys ei olisi irrallinen luku tai kappale, vaan kansainväliset kestävän kehityksen tavoitteet toimisivat sopimuksen lähtökohtina. Tällöin kauppaa tarkasteltaisiin keinona globaaliin köyhyyden vähentämiseen tai ilmastomuutoksen vastaiseen taisteluun ja sopimuksesta pyrittäisiin kehittämään mahdollisimman tehokas työkalu näiden tavoitteiden edistämiseksi.