Onko järjestöjen aika katsoa peiliin?

Suomen kehityspolitiikka on murroksessa. Sen lisäksi, että kehitysyhteistyömäärärahoja on leikattua rajusti 40 prosentilla, on katse kääntynyt kohti yksityistä sektoria. Yritysten vahvemman roolin kehitysyhteistyössä toivotaan luovan työpaikkoja ja talouskasvua paitsi kehitysmaissa niin käytännössä myös Suomessa. Tätä näkemystä ei peitellä päättäjien keskuudessa.Toisaalta maailmalla niin rahoittajien kuin kansalaisyhteiskunnan toimijoidenkin parissa on syntynyt kriittistä keskustelua siitä, miksi kehitysyhteistyömäärärahoja kanavoidaan länsimaisten kansalaisjärjestöjen kautta, kun kehitysmaissa on omiakin järjestöjä. Etelän järjestöt tuntevat paikalliset olosuhteet paremmin kuin ulkomaiset ja toimivat halvemmalla.Kolmas järjestöjen suuntaan heitetty haaste on pirstaleisuus. Suomalaiset järjestöt ovat tehneet kehitysyhteistyötä yli sadassa maassa. Osa hankkeista ja toiminnoista on hyvin pienimuotoista, jonka tuloksista ei kriitikoiden mukaan ole juuri näyttöä. Samat kriitikot ehdottavat usein, että järjestöhankkeet olisi keskitettävä esimerkiksi Suomen pääkumppanimaihin ja valtion tukea saaville hankkeille olisi asetettava minimikoko.Mihin suomalaisia kehitysjärjestöjä siis enää tarvitaan? Julkisen kehitysyhteistyön hanketoteuttajiksi ja yritysten apulaisiksi? Vai onko järjestöillä sittenkin enemmän annettavaa?***Järjestöjen näkökulmasta yksityisen sektorin roolia suitsuttavassa keskustelussa on unohdettu se, että myös kansalaisjärjestöt ovat vuosikausia tukeneet kehitysmaiden ihmisten toimeentuloa ja yrittäjyyttä. Mittakaava ja fokus vain ovat usein erilaisia kuin suuryrityksillä tai julkisella sektorilla: kaikkein köyhimmissä alueissa, paikallisissa yhteisöissä ja haavoittuvassa asemassa olevissa ihmisissä kuten naisissa ja vammaisissa.Järjestöt myös täydentävät valtiollisen koulutusjärjestelmän puutteita ja kouluttavat ihmisiä niin perustaitojen kuin ammatillisen osaamisen osalta taitavaksi työvoimaksi yritystenkin tarpeisiin.Talouskasvu ei saisi hyödyttää vain ennestään rikkainta väestönosuutta. Tavoitteena tuleekin olla eriarvoisuuden vähentäminen pelkän köyhyyden poistamisen lisäksi.***Mitä tulee suomalaisten järjestöjen rooliin suhteessa kehitysmaiden omiin järjestöihin, on syytä muistuttaa, että kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyössä on kyse kumppanuudesta ja paikallisen kansalaisyhteiskunnan vahvistamisesta. Tarkoitus ei ole korvata etelän järjestöjä vaan tukea niitä ja tehdä yhteistyötä. Pakolliset hallintokulut puolestaan mahdollistavat sen, että rahojen käyttöä voidaan seurata. Tätä vaativat myös rahoittajat ja yksityiset lahjoittajat.Suomalaiset järjestöt tekevät myös merkittävää työtä kotimaassa – viestintää, globaalikasvatusta ja vaikuttamista globaalien kehityskysymysten parissa unohtamatta varainhankintaa. Ulkoministeriön lisäksi tuhannet suomalaiset ovat mukana järjestötoiminnassa ja tukevat kehitysyhteistyötä vapaaehtoistyön ja lahjoitusten kautta.***Kolmanteen haasteeseen eli pirstaleisuuteen järjestöjen vastaus on näkökulman muuttaminen. Pirstaleisuuden voi nähdä myös monimuotoisuutena ja rikkautena. Vaikka Suomi on pieni maa, suomalaisilla on yhteistyötä ja kontaktit noin sadan kehitysmaan kanssa. Suuri ja keskitetty ei tarkoita aina tehokasta – jossain tapauksessa se tarkoittaa vain suurempia riskejä.Järjestöt eivät ole muiden sektoreiden apulaisia vaan itsenäisiä toimijoita. Järjestöillä on kuitenkin peiliin katsomista sen suhteen, miten ne tuovat omaa rooliaan ja työnsä tuloksia esiin ja osaavat toimia yhteistyössä muiden sektoreiden kanssa. Toimintatapojen kehittämistä tarvitaan jatkuvasti – ja se on yksi järjestötyön suola.***Suomalaisten kehitysjärjestöjen merkityksestä keskustellaan ensi viikolla Porin SuomiAreenassa. Kepan tuottama ohjelma Köyhät köyhtyy ja rikkaat rikastuu – Mitä kehitysjärjestöt tekevät? on keskiviikkona 13.7. klo 15.15-16.30. Jos et pääse paikan päälle, voit seurata keskustelua twitterissä aihetunnisteilla #eiköyhimmiltä ja #SuomiAreena.