Ajatushautomo Center for Global Devlopmentin Euroopan alueen johtaja Owen Barder nostaa blogissaan esiin ruman ilmiön sidotusta kehitysavusta: kun avunantaja sitoo apunsa siihen, että tuotteiden ja niitä kuljettavien laivojen on oltava kotimaisia, kuluu avustusrahaa uskomattomat määrät hukkaan.Räikeimpänä esimerkkinä Barderin listassa on Maailman ruokaohjelman kautta lähetetty erä lohta. Kokonaiskulu 580 000 dollaria, josta kuljetuskuluja 97 prosenttia.Samana vuonna toisessa hankkeessa, samaisessa Kambodzhassa, Yhdysvallat oli hankkinut ruoka-apunsa paikan päältä. Kuljetuskustannukset olivat olleet 19 prosenttia.Barder kysyy kolme kysymystä:Kuinka moni ihminen kehitysmaissa on nälkäinen sen tähden, että me tuhlaamme apubudjettejamme?Eikö todella ole mitään rajaa sille, kuinka paljon apurahaa saamme laittaa rahaa omiin taskuihimme ja OECD edelleen antaa kutsua sitä avuksi?Kuinka me kehtaamme saarnata kehitysmaille tuhlailevista hankinnoista, korruptiosta ja tehottomasta julkisten varojen käytöstä?Yhdysvalloissa oli aiemmin (Barderin esimerkin aikaan) voimassa laki siitä, että ruoka-apu tuli ostaa Yhdysvalloista ja rahdata kohdemaihin maan omilla laivoilla. Se kumottiin alkuvuonna, joten nykyään avun suurvalta voi halutessaan käyttää dollarinsa paremmin.
Ruoka-avusta 70 prosenttia rahtikuluihin
Vuonna 2010 Yhdysvallat käytti viisi miljoonaa dollaria Kambodzhan ruoka-apuun. 3,5 miljoonaa siitä kului pelkkään rahtiin.
Teksti: Esa Salminen