Näin raa’asti voidaan tiivistää Newcastlen yliopiston professorin James Tooleyn tutkimustulokset ”Kiinasta, Intiasta ja Afrikasta”, niin kuin hän vasta suomennetussa kirjassaan ”Kukoistava puu” toistuvasti niputtaa.
Yksityiset köyhäinkoulut ovat Tooelyn mukaan suuressa huudossa kehitysmaissa, ja niihin panostaminen olisi ratkaisu koulutusongelmiin – nykyisen kehitysapujärjestelmän sijaan. Etuseteleillä voitaisiin taata köyhempienkin perheiden lasten pääsy kouluun. Mikrolainoilla saataisiin kouluyrittäjät rakentamaan vessoja ja korjaamaan kattoja.
Professori Tooley vierailee Helsingin kirjamessuilla 28. lokakuuta, ja Kukoistava puu on Akateemisen kirjakaupan kuukauden tietokirja lokakuussa 2012.
Lukijan kannattaa Tooleyta lukiessaan pitää mielessä, että vaikka sitä ei kovin suureen ääneen kirjassa korosteta, professori on libertaristisen, valtion mahdollisimman vähäistä roolia ja mahdollisimman suuria yksilönvapauksia ajavan yhdysvaltalaisen Cato-instituutin tutkija. Kirjan suomennoksen on kustantanut samanhenkinen, uudehko suomalainen ajatushautomo Libera, ja sen kustannusyhtiö Eetos.
Liiketoiminta ja yksityisyrittäminen, voiton tavoittelu ja valtion minimaalinen rooli eivät jää epäselviksi ideaaleiksi. Hyvinvointivaltion ystävät saattavat saada ihottumaa, vaikka Tooleyn kuvaukset monen kehitysmaan todellisuudesta ovat kouriintuntuvan ja kiusallisen totuudenmukaisia.
***
Tooley itse sanoo teoksensa loppupuolella, ettei ole yksityisen koulutuksen ideallaan suinkaan löytänyt kaiken ratkaisevaa viisasten kiveä – vaikka kirjan takakannen mainostekstin kirjoittaja onkin ollut toista mieltä.
Muutamissa kirjasta tehdyissä arvioissa ja Tooleyn haastatteluissa annetaan ymmärtää, että tässä teoksessa olisi jotain mullistavaa, uuttua, salattua ja kehitysyhteistyöväen vihaamaa ajattelua. Se ei tarkkaan ottaen pidä paikkansa.
Kirjassa Tooley puhuu siitä, kuinka köyhätkin lapset on vielä tavoitettava: niin ne jotka eivät käy kouluja lainkaan, kuin ne, jotka on sysätty huonolaatuisiin kunnallisiin kouluihin. Toiseksi opetuksen laatua on parannettava myös yksityiskouluissa ja kolmanneksi köyhien perheiden vanhemmille pitää saada tietoa siitä, mitkä ovat hyviä ja mitkä huonoja kouluja. Tylsinkään kehy-byrokraatti ei olisi toista mieltä.
Jos YK:n vuosituhattavoitteiden pinnallinen tulkinta siitä, että kaikki pitää saada kouluun hinnalla millä hyvällä olisi koko totuus kehitysyhteistyön koulutussektorista (ja Bono ja muut tähdet kehitystutkimuksen suunnannäyttäjiä), niin Tooley saattaisi ollakin mullistava kriitikko ja ajattelija.
Koulutuksen laadun ja vaihtoehtoisten strategioiden kysymykset ovat kuitenkin kehitystutkimuksessa melko tavallisia teemoja. Erilaiset payment on delivery -tyyppiset lähestymistavat ja koulutuksen kysynnän (ennemmin kuin tarjonnan) kasvuun liittyvät aloitteet ja ohjelmat ovat olleet kuvioissa jo pitkään, vaikka politiikan valtavirta usein edelleen haluaakin rakentaa lisää koulurakennuksia, marssittaa massoja koulunpenkille ja pakottaa niin monta vuotta ilmaista peruskoulua kuin suinkin mahdollista (Katsokaa vaikka Charles Kennyn artikkeli Learning about Schools in Development (pdf) ja Poor Economics -kirjan tekijöiden Esther Duflon ja Abhijit Banerjeen sivuston koulutus-osiota).
***
Ehkä tämän ei-sittenkään-niin-mullistavia-löytöjä -aspektin tähden vaikuttaa siltä, että kehitystutkijat ovat lähestulkoon vaienneet Tooleyn kuoliaaksi. The Economist teki kirjan löydöksistä uutisen, mutta kun Tooley yritti haastaa suositut ekonomistit Banerjeen ja Duflon keskusteluun koulutuksesta, nämä eivät edes vaivautuneet vastaamaan.
Ehkä taustalla on sekin, että Tooleyn libertaristiset ja aika lailla liberaalin oikeiston äärilaitaa edustavat taustajoukot Catosta lähtien eivät herätä valtavirrassa suurta luottamusta.
Mutta kytkeytyykö Tooleyn kirja lopulta libertasitiseen ajatteluun? Sanooko kirjoittaja, että köyhäinkoulut kehitysmaissa johtavat (hyvinvointi-)valtion toivottuun alasajoon teollisuusmaissa. No, itse asiassa kyllä.
Tooley visioi, että mitä enemmän keskiluokkaiset perheet laittavat lapsiaan yksityiskouluihin myös länsimaissa, sitä varmemmin niistä muodostuu McDonald’s-henkisiä ketjuja, joiden olisi kilpailun alla laskettava hintojaan, jotta yhä köyhemmillä perheillä olisi varaa laittaa lapsensa niihin. ”Syntyisi ainoastaan hyvä ja positiivinen kierre kohti parempaa”, Tooley ylistää.
Myös kehitysmaissa kokeiltua etusetelijärjestelmää voisi käyttää hyväkseen länsimaiden vähävaraisempien osalta.
***
Milton ja Rosa Friedmania mukaillen Tooley flirttailee ajatuksella siitä, ettei pakollista koululainsäädäntöä tai valtion osallistumista koulutuksen rahoittamiseen ylipäätään tarvita. Valtion puuttuminen koulutukseen itse asiassa ajaa syrjään sellaiset koulutusalan yritykset, jotka osaisivat auttaa köyhiä auttamaan itseään – myös länsimaissa.
Suomalaista lukijaa ehkä kummastuttaa väite, että julkista koulutusta pidetään ”lähes kaikkialla länsimaissa laadultaan heikkona”.
Muutos kohti yksityistä koulutusta kaikkialla maailmassa on Tooleyn mukaan lopulta väistämätöntä: julkinen koulutus on vain historiallinen poikkeama, ja kehitysmaista alkanut vallankumous yksityisessä opetuksessa tulee leviämään länsimaihin vääjäämättä, kuin kuu joka väistyy pimennyksen jälkeen auringon tieltä.
Entä muut yhteiskunnan sektorit? Ovatko kaikki yhteiskunnan palvelut humpuukia? Tooley ei kirjassaan ota kantaa, mutta Cato-instituutin sivuja lukiessaan voi arvuutella, mitä mieltä tämä jengi on.