Euroopassa on viime aikoina herätty kansainvälisten luottoluokittajien toimintaan ja poikkeukselliseen valtaan maailman talouspolitiikassa. Kehitysmaissa luokittajien toiminta on ollut arkea jo pidempään.
Kansainväliset luottoluokittajat käytännössä arvioivat, millä todennäköisyydellä lainan saa sen ottajalta takaisin. Mitä korkeampi luokitus, sitä edullisemmat lainaehdot. Luokittajat arvioivat myös finanssialaa, ja epäonnistuessaan luottoluokittajat ovat mukana synnyttämässä finanssikriisejä, kirjoittavat Karl-Heinz Bächstädt, Markus Henn ja Franziska Richter saksalaisessa D+C-lehdessä.
Luokitukset ovat usein turhan optimistisia nousukaudella, ja kun taantuma koittaa, luokitukset korjataan liian myöhään ja liian jyrkästi, Bächstädt, Henn ja Richter kirjoittavat.
Tämä aiheuttaa ongelmia: buumien aikaan hyvät luokitukset houkuttelevat maahan suuret määrät rahaa, ja kun luokitus laskee, sijoittajat pakenevat nopeasti. Vakuutusyhtiöt ja eläkerahastot reagoivat luokitusten alennuksiin erityisen nopeasti, sillä ne saavat pitää rahojaan vain hyvien luokitusten kohteissa. Kehitysmaat ovat luokitusten heittelyille erityisen haavoittuvaisia.
Käytännössä alaa dominoi kolme yritystä: Standard&Poor’s, Moody’s ja Fitch. Niillä on yhdessä hallussaan noin 90 prosenttia alan markkinoista.
”Heppoisin tiedoin”
Luottoluokittajien heikon toiminnan takana on kirjoittajien mukaan se, että ne tarkastelevat vain muutamaa talouden muuttujaa, kuten talouskasvua ja inflaatiota. Markkinoiden epävarmuus jää niiltä helposti huomioimatta.
Kehitysmaiden suhteen luokittajien analyysi on vielä heikompaa: luokittajilla ei ole työväkeä eikä asiantuntemusta tehdä analyysejä kehitysmaiden monimutkaisista talouksista. Tilannetta ei helpota se, että tilastotieto laahaa todellisuuden perässä ja on monesti vajavaista.
Kehitysmaan luokitukseen vaikuttaa esimerkiksi paljon maan maantieteellinen alue — eli lähimaiden luokitukset. Valtion saama luokitus on yleensä myös teoreettinen katto sen maan yrityksille, eli heikoissa valtioissa toimivien vahvojenkin yritysten voi olla niiden reaaliseen luokitukseen nähden kohtuuttoman vaikeaa päästä kansainvälisille finanssimarkkinoille.
Luottoluokittajilla on suuri valta kehitysmaiden talouspolitiikassa. Ne tyypillisesti pitävät kaupan vapauttamista ja valtion mahdollisimman pientä roolia positiivisena ilmiönä ja ”palkitsevat” tätä politiikkaa harjoittavia hallituksia paremmin luokituksin. Ne myös pitävät esimerkiksi Pohjois-Afrikan demokratialiikehdintää riskinä ja saattavat pahimmassa tapauksessa myötävaikuttaa hyvän kehityksen epäonnistumiseen, jos ne esimerkiksi laskevat maan luottoluokitusta keskellä poliittista muutosta.
Kaikki kehitysmaat eivät ole luokituttaneet itseään ollenkaan, sillä palvelu on maksullista. Luokittamattoman maan on kuitenkin hankalampi ja kalliimpi saada lainaa. YK:n kehitysohjelma UNDP ja Yhdysvallat ovat rahoittaneet kehitysohjelmien osana 16 kehitysmaan luottoluokitukset. Nousevat taloudet ovat myös perustaneet omia luottoluokitusyrityksiään.
Kirjoittajien mukaan kehitysmaiden kannattaisi nykyisessä finanssimyllerryksessä ja luottoluokittajien paineessa mieluummin kehittää verotustaan ja luottaa vähemmän lainoihin. EU:ssa tarkastellaan paraikaa luottoluokittajia koskevaa lainsäädäntöä. Siinä tulisi kirjoittajien mukaan ottaa huomioon luokittajien vaikutus kehitysmaihin.
D+C: Financial markets – Rating lords