Turvallisuuden ja kehityksen välisiä yhteyksiä on viime vuosien kehityskeskustelussa alettu yhä enenevässä määrin tutkia ja ymmärtää. Keskustelun kulmakiveksi on omaksuttu niin sanottu inhimillisen turvallisuuden käsite, jossa painopiste on yksilöiden ja yhteisöjen turvallisuudessa valtion turvallisuuden sijasta. Kehitysongelmat, kuten köyhyys, nälänhätä tai vaikkapa ’huono hallinto’ nähdään käsitteen puitteissa turvallisuusuhkina, jotka potentiaalisesti edistävät myös konfliktien syntymistä. Samoin esimerkiksi kehitysapuinterventioissa konfliktisensitiivisen lähestymistavan puuttuminen saattaa pahimmillaan jopa ruokkia konflikteja, jos avulla esimerkiksi vaikutetaan paikallisten yhteisöjen välisiin valtasuhteisiin, tai jos se kohdistuu turvallisuustilannetta vavisuttamaan pyrkiville, konfliktista hyötyville voimille.
Turvallisuusuhkien linkittyminen kehitysongelmiin kulkee luonnollisesti myös toiseen suuntaan: Esimerkiksi huonosti toimiva ja ihmisoikeuksista piittaamaton valtion turvallisuuskoneisto saattaa itsessään olla suurimpia esteitä inhimillisen turvallisuuden ja kehityksen toteutumiselle, ja pelkällä armeijan kapasiteetin kasvattamisella ei ongelmaa ratkaista.
’Turvallisuus-kehitys-neksuksen’ omaksumisessa piilee kuitenkin myös haasteita: turvallisuus ja kehitys ovat normatiivisia käsitteitä, ja niitä voidaan helposti käyttää varsin erilaisten näkemysten pönkittämiseen. Esimerkiksi kehitystoimijat pelkäävät usein kehityskysymysten ’turvallistamista’ – sitä, että turvallisuustoimijat kaappaavat muutenkin turvallisuusbudjetteihin verrattuna vähäiset kehitysapuvarat aseostoihin tai armeijan pönkittämiseen milloin milläkin verukkeella.
Käytännön tasolla turvallisuus- ja kehitystoimijoiden välillä vallitseekin usein edelleen syvä epäluuloisuus, jossa kumpikin leiri luulee olevansa nollasummapelissä, jossa ei ole juuri yhteistä voitettavaa. EU:n ulkosuhdekompleksin tarkastelu tarjoaa tästä malliesimerkin.
Vaikka EU on jo 2000-luvun alusta lähtien omaksunut julkilausumissaan kokonaisvaltaisen ja johdonmukaisuutta painottavan turvallisuus-kehitys-lähestymistavan, on sen kehitys- ja turvallisuustoimijoiden yhteistyö ollut käytännössä kaikkea muuta kuin kitkatonta. EU:ssa kun kehitysapu on aina kuulunut komission/EC:n (eli entisen I pilarin) alaisuuteen, EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan (YUTP), ja esimerkiksi sen siviilikriisinhallintamissioiden kuuluessa visusti neuvoston/jäsenmaiden (eli entisen II pilarin) kompetenssiin.
EU:n yhä lisääntyvä osallistuminen kolmansien maiden turvallisuussektoreiden reformiin niin YUTP:n siviilikriisinhallintamissioiden kuin myös perinteisen kehitysavun turvin onkin paradoksaalisesti luonut jäytävän kiistan komission ja neuvoston välille turvallisuus- ja kehityspolitiikan rajoista. Tämä ’turf war’ huipentui vuonna 2006 niin sanottuun SALW (small arms and light weapons)-tapaukseen, jonka tiimoilta komissio vei neuvoston Euroopan yhteisöjen tuomioistuimeen (nykyinen Euroopan unionin tuomioistuin), neuvoston tuettua pienaseiden leviämisen vastaisia toimia ECOWAS:in alueella. Tuomioistuimen mukaan kyseiset toimet kuuluivat ensisijaisesti kehityspolitiikan mandaattiin, ja neuvoston toiminta aseiden leviämisen saralla Länsi-Afrikassa tuli keskeyttää. Tähän päivään mennessä instituutioiden välinen koordinaatio esimerkiksi juuri turvallisuussektorin reformi-ohjelmissa onkin ollut muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta aivan minimaalista, mikä luonnollisesti heikentää EU:n vaikutusvaltaa ja uskottavuutta, ja johtaa myös mahdollisesti avun tehokkuuden heikentymiseen.
Tässä suhteessa EU:n uudelta ulkosuhdehallinnolta (EEAS) odotetaankin paljon, onhan uusi hallintorakenne viimein lisäämässä ulkosuhdetoimijoiden koordinaatiota. Nähtäväksi jääkin pystyykö EEAS luomaan toimivampaa koordinaatiota ja parantamaan tulehtuneita välejä kehitys- ja turvallisuustoimijoiden välillä. Yhtä kaikki, harva kuitenkaan enää kiistää, etteikö oikein suunnattu konfliktisensitiivinen kehitysapu voisi kontribuoida myös konfliktien hallintaan, tai etteikö turvallisuustilanteen, ja etenkin inhimillisen turvallisuuden parantamisella voitaisi vaikuttaa myös avunsaajamaiden kehitykseen.