Ilmastonmuutoksen kiihtymisestä seurannut Afrikan sarven alueen pahin kuivuus vuosikymmeniin, koronapandemian aiheuttama köyhyyden kasvu ja Venäjän hyökkäyssodan käynnistämä ruokaturvan heikentyminen matalan tulotason maissa. Nämä kaikki ovat viimeaikaisia esimerkkejä siitä, kuinka nykypäivän globaalissa maailmassa tapahtumien seuraukset ulottuvat kaikkialle.
Tällaisessa keskinäisriippuvuuksien maailmassa globaali yhteistyö, kuten Suomen, EU:n ja Afrikan välinen kumppanuus, ovat nousseet yhä tärkeämmäksi teemaksi, mikä voitiin havaita syyskuun lopulla järjestetyssä Suomi, EU ja Afrikka muuttuvassa maailmantilanteessa -keskustelutilaisuudessa.
Tilaisuuden järjestivät eduskunnan globaaliryhmä ja Fingo. Keskusteluun osallistuivat EU:n kansainvälisistä kumppanuuksista vastaava komissaari Jutta Urpilainen (sd.), ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr.), kehitys- ja ulkomaankauppaministeri Ville Skinnari (sd.), Kirkon ulkomaanavun Ugandan maajohtaja Wycliffe Nsheka, kansanedustajat Suldaan Said Ahmed (vas.) ja Inka Hopsu (vihr.) sekä Fingon puheenjohtaja Liisa Laakso. Tilaisuutta moderoi globaaliryhmän puheenjohtaja Hussein al-Taee (sd.).
Keskustelussa tärkeimmäksi aiheeksi nousi kumppanuuden kasvava merkitys maailmassa, jossa vallitsevat keskinäisriippuvuudet ja taistelut narratiiveista. Mikäli emme ota määrätietoisia askelia näitä kumppanuuksia kohti, on maailmalla tarjolla myös muita, kestävän kehityksen kannalta epäedullisia vaihtoehtoja.
Aito kumppanuus vaatii ajattelutavan muutosta
Tämänhetkinen geopoliittinen epävarmuus on herättänyt huomaamaan entistä selvemmin, kuinka merkittävä Suomen sekä EU:n ja Afrikan välinen kumppanuus on keskinäisriippuvuuksien maailmassa. Ilmastonmuutoksen, pandemian tai sodan seuraukset eivät nimittäin pysähdy maiden rajoille, vaan näkyvät aina toisella puolella maailmaa asti.
Esimerkiksi Venäjän Ukrainassa aloittama hyökkäyssota ei ole vaikuttanut ainoastaan Euroopan alueen vakauteen, vaan heikentänyt elinolosuhteita entisestään myös sellaisissa Afrikan maissa, kuin Somaliassa ja Etiopiassa, joissa tilanne on jo valmiiksi epävakaa, totesi kansanedustaja ja ulkoministerin rauhanvälityksen Afrikan sarven erityisedustaja Suldaan Said Ahmed puheenvuorossaan.
Myös EU-komissaari Jutta Urpilainen painotti keskinäisriippuvuuksien kasvanutta merkitystä todetessaan, että korona teki näkyväksi yhteiskuntien vahvuudet ja heikkoudet – ja erityisesti niiden väliset keskinäisriippuvuudet.
Aitoon ja toimivaan kumppanuuteen vaaditaan kuitenkin nykyisen ajattelutavan muutosta, kuten Hussein al-Taee totesi tilaisuuden avauspuheenvuorossa: “Meidän on aika siirtyä pois siirtomaa-ajattelusta, jossa Afrikka nähdään vain kehitysavun kohteena ja sen sijaan siirryttävä näkemään Afrikka Suomelle ja EU:lle tärkeänä yhteistyökumppanina sekä ymmärrettävä sen moninainen merkitys ja potentiaali.”
Oltava nöyryyttä rakentaa yhdessä
Myös kehitys- ja ulkomaankauppaministeri Ville Skinnari nosti puheenvuorossaan esille paitsi tarpeen ymmärtää geopoliittista tilannetta ja sen eri merkityksiä Euroopassa ja Afrikassa, myös aidon kumppanuuden merkityksen. Skinnari haastoikin kyseenalaistamaan, ymmärrämmekö me Europpassa kumppanuuden oikealla tavalla ja kysymään kumppaneiltamme “miten te oikeasti haluatte, että me toimisimme” sen sijaan, että sanelemme toimintatavat itse. Skinnarin sanoin “on oltava nöyryyttä rakentaa yhdessä”.
Vastavuoroisuus tarkoittaa nimensä mukaisesti sitä, että tehdään molempia osapuolia hyödyttävää yhteistyötä, joka ei tapahdu kummankaan ehdoilla. Kumppanuudessa on kyse myös oppimisesta. Esimerkiksi Kirkon ulkomaanavun Ugandan maajohtaja Wycliffe Nsheka totesi, että sen lisäksi, että Afrikka voi oppia Suomelta, myös Suomi voi oppia Afrikalta ja nosti esimerkiksi Ugandan erinomaisen pakolaispolitiikan.
Kumppanuuden eteen on kuitenkin otettava määrätietoisia askelia, sillä Suomi ja Eurooppa eivät ole ainoita kumppanikandidaatteja Afrikalle, totesi Hussein al-Taee. Esimerkiksi Kiinan rooli Afrikan mantereella on alati kasvava ja myös Venäjä sekä osa Persianlahden maista pyrkivät lisäämään rooliaan Afrikassa. Näin ollen asetelman voidaan todeta muuttuneen niin, että länsi ei olekaan enää vallan keskipiste.
Se, mikä kuitenkin erottaa Suomen ja Euroopan esimerkiksi Kiinasta ja toisaalta yhdistää Afrikan kanssa ovat yhteiset arvot ja toiveet yhteistyölle, totesi Fingon Liisa Laakso. Esimerkiksi afrobarometrin mukaan 70 prosenttia afrikkalaisista kannattaa demokratiaa, ja myös Wycliffe Nshekan mukaan EU:n ja Suomen Afrikka-strategiat sekä AU:n agenda sopivat hyvin yhteen.
Kiinan nopea ja tehokas systeemi on siis toki haaste, mutta esimerkiksi Ville Skinnarin mukaan siihen voidaan vastata aidoilla syvillä kumppanuuksilla.
Ratkaisuna ei voi olla lyhytnäköinen politiikka
Euroopan ja Afrikan väliselle kumppanuudelle on muitakin haasteita. Ukrainaan kohdistuvan sodan myötä esille on noussut taistelu erilaisista narratiiveista. Samalla kun kukkaromme on täynnä rahaa Ukrainan humanitaarista apua varten, se on tyhjä muita maailmaa koettelevia kriisejä varten, totesi Pekka Haavisto.
Afrikan maissa tämä nähdään siten, että Euroopassa toimitaan kaksilla standardeilla: samalla kun autetaan ukrainalaisia, jäävät Afrikan konfliktit huomiotta. Ville Skinnarin mukaan näihin narratiiveihin on vastattava paitsi antamalla lupauksia, myös lunastamalla niitä.
Vaikka ajat ovat vaikeat ja budjettiraamit rajalliset, ei ratkaisuna voi olla lyhytnäköinen politiikka: on katsottava isoa geopoliittista kuvaa, sillä se on myös velvollisuutemme totesivat Jutta Urpilainen ja Pekka Haavisto puheenvuoroissaan.
Myös Fingon puheenjohtaja Liisa Laakso peräänkuulutti ketään ei jätetä -periaatetta, kansalaisyhteiskunnan vahvistamista sekä määrätietoista liikkumista kohti kehitysyhteistyömäärärahojen tavoitteita. Halua ja kysyntää eurooppalaiselle yhteistyölle Afrikassa kyllä on, nyt on vain otettava määrätietoisia askelia sen eteen.