MUISTAN edelleen sen tunteen, kun pääsin ajokokeesta (toisella yrityksellä) läpi. Nyt saisin itsenäisesti määrätä ajoneuvon suunnan ja vauhdin. Tunne oli voimaannuttava, vaikka tunnistin, että vapauteen liittyi myös paljon vastuuta.
Tästä on monessa maailmaa viime vuosina ravistelleessa isossa liikkeissä kyse: kuka saa määrätä suunnan?
Vammaisinkluusion puolesta taistelleet tunnettiin joskus parhaiten sanonnasta ’Nothing about us without us’ eli ei mitään meistä ilman meitä. Slogan alleviivaa, että vammaisia henkilöitä koskevia päätöksiä ei tule tehdä heitä konsultoimatta. Heillä on kuitenkin paras tuntemus omasta päittäisestä, eletystä todellisuudestaan.
Sama lähtökohta pätee muuallakin. Ilmastoliikkeessä nuoret ovat vaatineet vahvempaa sananvaltaa päätöksissä, jotka määrittelevät planeetan, jonka he perivät. Aborttioikeuksiaan puolustaneet naiset haluavat oikeuden päättää omasta kehostaan.
Saamelaiskäräjiä koskevassa riidassakin on pohjimmiltaan kyse siitä, kuka pääse vaikuttamaan tiettyä ihmisryhmää koskeviin päätöksiin. Ne, joita päätökset koskevat vai jotkut muut?
KYSYMYS oikeudesta osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon on erittäin ajankohtainen myös kehityspolitiikassa.
Lähtökohtaisesti avunsaajamaiden ihmiset ja järjestöt, joiden elämiin päätöksenteko eniten vaikuttaa, eivät usein pääse päätöksentekoprosesseja lähellekään. Rahoittajat globaalissa pohjoisessa määräävät usein rahoitettavat kohteet omista lähtökohdistaan käsin.
Kumppanimaiden kansalaisyhteiskunta on kuuluttamassa yhä äänekkäämmin, että peräpenkin painaminen heitä koskevissa päätöksissä saa riittää.
Rinta rottingilla ja ylemmyyslinssit nenällä olemme, kenties tarkoittamatta, heikentäneet köyhien maiden yhteiskuntia julistamalla, ettei näiden maiden asukkailla ole tarpeeksi ymmärrystä ja osaamista, jotta he voisivat osallistua oman tulevaisuutensa määrittelemiseen.
Samalla olemme sivuuttaneet avunsaajamaiden kansalaisten paikallistuntemuksen merkityksen. Tilanteen absurdiutta voi havainnoillistaa kysymällä, antaisimmeko vaikkapa etelä-eurooppalaisten anoppiemme kertoa meille, miten vauvoja tulee pukea Suomessa talvella.
NYT kumppanimaiden kansalaisyhteiskunta on kuuluttamassa yhä äänekkäämmin, että peräpenkin painaminen heitä koskevissa päätöksissä saa riittää.
Lokakuussa 2022 julkaistiin niin sanottu Pledge for Change 2030 – julkinen sitoumus rakentaa vahvempaa avustusekosysteemiä solidaarisuuden, nöyryyden, itsemääräämisoikeuden ja tasa-arvon periaatteiden pohjalta.
Prosessia sitoumuksen saavuttamiseksi on ohjannut somalialainen Adeso-järjestö, järjestön toimitusjohtaja ja tunnettu kansainvälisen kehityspolitiikan vaikuttaja Degan Ali etunenässä. Sitoumuksessa mukana olleet kansainväliset järjestöt, kuten Plan International, Oxfam ja Pelastakaa Lapset UK, ovat nimenneet keinoja vahvistaa kumppanimaiden kansalaisyhteiskunnan johtajuutta.
Lähtökohtana kansainväliselle kumppanuudelle ja erityisesti kehityspoliittisille aloitteille tulee olla kumppanimaiden toimijoiden osaamisen ja resurssien tunnistaminen, arvostaminen ja määrätietoinen vahvistaminen.
Mukana olevat järjestöt sitoutuvat irtautumaan myös kahtiajakoa ja erilaisuutta korostavasta viestinnästä, joka maalailee kuvia globaalissa etelässä asuvista ihmisistä, jotka avuttomina ja toimettomina odottavat pelastajia.
Kaikkien meidän kehitysyhteistyökentällä toimivien tulee tietoisesti tarkastella ja purkaa historiallista avunantajien ja avunsaajien välistä vallan epätasapainoa.
Kumppaneiden työn tuloksista tulee myös viestiä äänekkäämmin. Esimerkiksi koronapandemian aikana henkiä pelastavan avustuksen perillesaanti jäi monessa köyhässä maassa lähes yksinomaan paikallisten toimijoiden varaan. Tästä ei puhuta eikä yhteisöjen omaa resilienssiä ymmärretä tai arvosteta tarpeeksi.
Tässä niin kutsuttuun avun dekolonisaatioon osaltaan pyrkivässä prosessissa on kyse rakenteellisten valtasuhteiden purkamisesta, ei yksittäisten maiden siirtomaahistorian paikkaamisesta.
Kaikkien meidän kehitysyhteistyökentällä toimivien tulee tietoisesti tarkastella ja purkaa historiallista avunantajien ja avunsaajien välistä vallan epätasapainoa. Työtä pitää tehdä aina kehityspoliittisten tavoitteiden asettelemisesta toteutukseen saakka.
KEHITYSPOLITIIKASSA tämän suhteen työtä riittää. Kyse on vuosikymmenten aikana rakennetusta järjestelmästä. Vaikka uusia kuskeja rattiin saadaankin, yhdenvertaisempien liikennesääntöjen kehittäminen vie aikaa ja sitä on tehtävä kunnioittavista ja yhdenvertaisista lähtökohdista.
Pledge for Change:n tavoite on kartoittaa reittiä kohti tasavertoisempia kumppanuuksia ja toimintatapoja erityisesti isojen kansainvälisten kansalaisjärjestöjen ja globaalin etelän kansalaisyhteiskuntien välillä.
Yhteistyötä globaalien haasteiden ratkaisemiseksi toivotaan ja tarvitaan eri kokoisten ja eri maiden kansalaisjärjestöjen välillä jatkossakin.
Mutta vain tasavertaisemmalla yhteistyöllä voidaan saavuttaa hyviä, kestäviä ja oikeudenmukaisia tuloksia.
Hyvä kartturikin tietää pitää käpälänsä irti ratista.