Kansalaisyhteiskunnan tila kapenee. Järjestöjen toimintaedellytykset vaikeutuvat. Kansalaisyhteiskunnan monimuotoisuus kutistuu. Toimintaympäristömme muuttuu koko ajan yhä utuisemmaksi.
Edellä luetelluille väitteille löytyy perusteita esimerkiksi kansainvälisen Civicus-verkoston kansalaisyhteiskunnan tilaa koskevista seurantatuloksista, valtioneuvoston ja ulkoministeriön teettämistä selvityksista tai Sitran kaltaisten asiantuntijayhteisöjen trendianalyyseistä ja tulevaisuusskenaarioista.
Epävarmuutta lisäävät myös muutosten ennakoimattomuus. Pitkään voimassa olleet säännöt tai rakennelmat näyttävät nyt muuttuvan häkellyttävänkin nopeasti. Esimerkiksi Euroopan turvallisuusjärjestelyt taipuivat lyhyessä ajassa toiseen asentoon, kun Venäjä aloitti sotaoperaationsa Ukrainassa viime vuoden helmikuussa.
Kehitysyhteistyön rakennelmiakin heilutellaan – ei toki ensimmäistä kertaa. Edellinen myrsky vesilasissa on alle kymmenen vuoden takaa, kun Dambisa Moyon ja Matti Kääriäisen opukset Dead Aid (2010) ja Kehitysavun kirous (2015) herättelivät keskustelua. Sekin jäi – varmasti kirjojen tekijöidenkin pettymykseksi – pintapuoliselle tasolle ja syötti lähinnä suoraan populistipuolueiden lapaan.
Kehittyvien maiden järjestöt vaativat yhä äänekkäämmin, että niin sanotun pohjoisen kansalaisjärjestöjen tulisi muuttua.
TÄLLÄ kertaa Black lives matter -liikehdinnästä syntynsä saanut dekolonisaatiokeskustelu vie jo askeleen syvemmälle vaatimuksiin nykyisen kehitysyhteistyön irrottamisesta sen kolonialistisesta perinnöstään.
Kehittyvien maiden järjestöt vaativat yhä äänekkäämmin, että niin sanotun pohjoisen kansalaisjärjestöjen tulisi muuttua. Ymmärrän vaatimuksen myös niin, että meidän tulisi liittyä mukaan vaatimaan kehitysyhteistyön dekolonisaatioita: kyse ei ole vain muutoksista meidän omassa toiminnassamme.
Käytännössä se tarkoittaisi esimerkiksi yhden OECD:n kehitysavun laatukriteerin, kehittyvien maiden omistajuuden kunnioittamisen puolustamista.
Niitä kehittyviä maita, jotka eivät hyväksyneet YK:n yleiskokokouksen päätöslauselmaa Venäjän sotatoimien lopettamisesta ei myöskään saisi rankaista muun muassa kehitysavun ehdollistamisella tai jäädyttämisellä.
Yhteistyöstä voitaisiin Isooban mukaan jättää rahoitus kokonaan pois – siis tuen antaminen ja vastaanottaminen.
Viime vuoden marraskuussa englantilaisen PeaceDirect-järjestön johtaja Dylan Mathews kertoi viiden kansainvälisen järjestön yhteisestä Pledge for Change -muutoslupauksesta, jossa ne sitoutuvat siirtämään yhteistyöohjelmia ja -hankkeita koskevaa päätösvaltaa etelän kumppaneille.
Mieleen tuli järjestöaktiivin, Degan Alin eli maailmanlaajuisen dekolonisaatiokeskustelun avainhenkilön kritiikki siitä, että tämä vallansiirto (power shift) heijastaa kaikesta hyvästä huolimatta kolonialistista ajattelutapaa tyyliin ”me päätimme siirtää teille valtaa”. Eli perinteinen pohjoisen päättäjien ja etelän toteuttajien jakolinja säilyisi ennallaan.
Degan Alille aihe dekolonisaatio on ensisijaisesti ovenavaus keskusteluun koko pohjoinen-etelä-yhteistyötä koskevasta vallankäytöstä ja sen taustalla vaikuttavista valtajärjestelmistä.
Marraskuussa 2021 ugandalainen järjestöjohtaja Moses Isooba taas totesi pohjoisen järjestöjen muuttumisen olevan ennakkoehto, jos ne haluavat säilyä muutosta aikaansaavina ja relevantteina toimijoina tulevaisuudessakin. Hän meni ajatuksissaan jopa askeleen edemmäs ja riisui yhteistyöstä pois sellaisia tekijöitä, jotka ovat perinteisesti olleet elimellinen osa pohjoinen-etelä -yhteistyötä.
Yhteistyöstä voitaisiin Isooban mukaan jättää rahoitus kokonaan pois – siis tuen antaminen ja vastaanottaminen. Näin poistuisi hänen mukaansa tasaveroisuutta rasittava päätöksentekijän ja -vastaanottajan dynamiikka. Rahoitustehtävän voisi antaa vaikka valtioille.
Miten Isooban ehdotus pitäisi ymmärtää? Onko raha tunnusmerkki alisteisuussuhteesta, joka uusintaa vuosisataista ja kolonisaatioon perustuvaa valtasuhdetta? Onko tosi kumppanuus rinnastettavissa kuulumiseen yhteiseen ja samaan perheeseen, jossa tapahtuu vastavuoroista tukemista ilman rahallisia vastikkeita. Sisarten huolenpito tai äidinrakkaus kun ei ole kaupan?
Kyky säilyä avoimena ja kyselevänä on aivan ehdoton edellytys selviytymiselle.
FINGO suunnitteli ja järjesti pienen jäsenjärjestöjoukon kanssa kolmen tilaisuuden keskustelusarjan Tulevaisuuden järjestöt marraskuulta 2021 – marraskuulle 2022. Halusimme yhdessä avata joitakin näkökulmia, miten meidän tulisi muuttua säilyäksemme elin- ja muutosvoimaisina järjestöinä.
Keskustelu oli välillä vilkastakin: aihepiiri itsessään ei ollut uusi, mutta tätä eksistentiaalista kyselyä tarvitaan jatkuvasti muuttuvassa ajassa. Sen olemme velkaa omille jäsenjärjestöillemme ja ennen kaikkea niille, joiden uskomme ja väitämme hyötyvän toiminnastamme.
Viimeisessä keskusteluosiossa ilmaan heitettiin kysymys siitä, onko dekolonisaatiokin vain tietyn, anglo-amerikkalaisen järjestökonklaavin nimeämä aihe, johon kaikkien pitäisi liittyä ”muotitietoisina” mukaan.
Siihen en tiedä vastausta. Aika lopulta näyttää, oliko dekolonisaatioagenda lopulta se ratkaiseva sysäys jollekin ihan uudelle.
Tiedän kuitenkin sen, että kyky säilyä avoimena ja kyselevänä on aivan ehdoton edellytys selviytymiselle ja järjestön tavoitteiden saavuttamiseksi.