Kolumbia löysi uhrien äänen

Nyky-Kolumbia on kasvanut väkivallasta. Vuosina 1946—64 maa kärsi suuresta väkivallan ajasta, jota kutsutaan erisnimellä ”La Violencia”. Sittemmin Kolumbia on nähnyt sissit, puolisotilaalliset joukot, valtioterrorin ja huumekartellit. Sana ”víctima”, uhri, nousi kuitenkin poliittiseen puheeseen vasta 2000-luvulla.
”Koko uhrin konsepti on Kolumbiassa uusi. Se liittyy kansainväliseen oikeuteen, ja vasta Ley de Justicia y Paz tunnusti uhrien olemassaolon. Meidän tehtävämme on antaa konfliktin uhreille ääni”, sanoo María Victoria Uribe, antropologi ja yksi Memoria Hístórica -tutkimusryhmän vetäjistä.
Memoria Hístórica eli ”historiallinen muisti” on vuonna 2005 perustetun kansallisen totuuskomission (CNRR, Comisión Nacional de Reparación y Reconciliación) alainen itsenäinen tutkimusryhmä. CNRR taas oli osa laajempaa Ley de Justicia y Paz -lakikokonaisuutta, jonka tärkein osa oli puolisotilaallisten joukkojen aseistariisunta.
Memoria Hístórican tehtävä on selvittää, mistä konfliktissa on juuri uhrien näkökulmasta ollut kyse.
”Ryhmä on ehkä ainoa hyvä asia, mitä tuosta kiistanalaisesta laista aikanaan syntyi”, aloittaa politiikan tutkija Claudia López.
”Tämä oli ensimmäinen kerta, kun joku instituutio perustettiin edustamaan Kolumbian aseellisen konfliktin uhreja. Se on suuri edistysaskel, koska näin joku valtiollinen toimija edustaa myös uhreja, antaa heille mahdollisuuden vaikuttaa.”
Väkivallan alkupiste
Memoria Hístórica on julkaissut nyt kymmenkunta tutkimusta, mutta ryhmän työ on osoittautunut kiistanalaiseksi. Ensinnäkin ihmisoikeus- ja kansalaisjärjestöt hyökkäsivät presidentti Álvaro Uriben aikana perustettua ryhmää vastaan, koska valtiollisen toimijan pelättiin jäävän hampaattomaksi.
CNRR:n johtajan tehtävistä myöhemmin eronnut Eduardo Pizarro antoi poikkitieteelliselle akateemiselle ryhmälle täyden itsenäisyyden: kaikki tutkijoiden työt on julkaistu ilman ennakkotarkastusta. Se tyydytti varmasti myös ryhmän ulkomaisia rahoittajia, joita ovat esimerkiksi Yhdysvaltain kehitysapuviranomainen USAID, eri YK:n alaiset järjestöt sekä Sveitsi, Espanja ja Kanada kehitysyhteistyövaroistaan.
Merkittävin kritiikki onkin lopulta kohdistunut työtapoihin.
”Olemme tehneet jo kuusi, seitsemän tapaustutkimusta koskien joukkomurhia ja valmistelemme tällä hetkellä yleiskatsausta. Paikalliset tapaustutkimukset ovat kuin peilejä, kansallisia ja alueellisia peilejä, jotka heijastavat konfliktin eri puolia”, María Victoria Uribe kertoo.
Ryhmä on tutkinut esimerkiksi Segovian joukkomurhaa, joka on vertauskuva ajasta, jolloin vasemmistolainen puolue Unión Patriótica pyyhkäistiin puoluekartalta. Bojayán ja Bahia Porteten tapaukset sen sijaan kuvaavat afrokolumbialaisiin ja alkuperäisväestöön kohdistunutta väkivaltaa.
”On todella vaikeaa tavoitella historiallista muistia maassa, joka käy edelleen sotaa. Meillä ei ole tarvittavaa etäisyyttä tapahtumiin, joten valitsemamme tapaukset ovat 1980-luvun lopulta ja 1990-luvulta”, Uribe myöntää.
Claudia López on ollut yksi ryhmän julkisista kriitikoista. Hänen mukaansa kokonaisuus hukkuu nyt tapaustutkimusten alle, joten konfliktin syyt ja seuraukset jäävät edelleen hämärän peittoon. Jo se, että ryhmä on lähtenyt tutkimaan väkivaltaa vuodesta 1964 — sissijärjestö Farcin perustamisesta — on hänestä väärä valinta.
”Ehdottaisin vuotta 1946, jolloin alkoi La Violencia, laajamittainen kaksipuolueväkivalta. Konservatiivit ja liberaalit tekivät lopulta sopimuksen, jonka myötä kaikki aikakauden rikokset jäivät selvittämättä ja rankaisematta. Tuolloin osoitettiin, että tässä maassa voi tappaa saamatta rangaistusta. Vuosi 1964 on myös perusteltu valinta, mutta se ei tavoita samalla tavalla konfliktin ja väkivallan evoluutiota.”
Politiikan pelinappula
Memoria Hístórican sekä valtiollisten toimijoiden ja kansalaisjärjestöjen väliset jännitteet eivät ole kadonneet työn edetessä mihinkään. Varapresidentti Angelino Garzón on suhtautunut CNRR:n työhön jo pitkään kriittisesti. Parlamentin ja senaatin hyväksymä Ley de las Victimas, konfliktin uhreja koskeva laki, onkin johtamassa CNRR:n lakkauttamiseen ja sitä kautta väliaikaisen Memoria Histórica -ryhmän asemaan. Ryhmällä on vielä pari vuotta tutkimusaikaa, mutta säännöt ovat muuttumassa.
”Menetämme itsenäisyytemme. Varapresidentti Garzón aikoo puuttua ryhmämme tuottamiin sisältöihin. Ja tämä tarkoittaa katastrofia, koska lähtökohtamme oli tutkimuksen vapaus”, pohtii María Victoria Uribe.
Tärkein este ryhmän onnistumiselle on kuitenkin ollut se, että konflikti jatkuu. Vallassa on monia sellaisia ihmisiä, joilla on ollut — tai on edelleen — osansa konfliktissa.
”Kolumbiassa voidaan kertoa siitä, mitä tapahtui 20 tai 30 vuotta sitten. Voimme kertoa niistä, jotka ovat jo kuolleet, mutta elävien tarina jää kertomatta. Nämä elävät ovat valmiita käyttämään väkivaltaa, jotta heidän osuutensa ei tulisi esiin”, Claudia López sanoo.
”Valitettavasti tämä on maa, jossa uhataan tappaa. Ja tapetaan. Haluaisimme nimetä tekijät, mutta joissakin tapauksissa joudumme suojelemaan uhreja. Se tarkoittaa sitä, että emme voi sanoa tiettyjä asioita ääneen. Kaikki asiat eivät ole vielä tarpeeksi laajasti hyväksyttyjä, tai todisteita ei ole tarpeeksi”, Uribe puolustautuu.
Näin Kolumbia kirjoittaa kehitysyhteistyövaroin ensimmäistä virallista versiota konfliktin historiallisesta muistista, vain kirjoittaakseen sen tulevaisuudessa uudelleen. Memoria Hístórica ja uhreja koskeva laki ovat kuitenkin askelia tiellä, joka tunnustaa uhrien oikeudet. Ne ovat osoitus siitä, että myös uhrien tarinalla on väliä.