Tyrannit ympäri Afrikan tarkastelevat taajaan sveitsiläistiliensä saldoja ja nukkuvat huonosti, kirjoittaa esimerkiksi William Saunerson-Meyer eteläafrikkalaisen Mail&Guardianin blogissa.
Hänen mukaansa vallankumous demokraattisessa, mutta ANC-puolueen yksin hallitsemassa Etelä-Afrikassa saattaa olla ajan kysymys. Zimbabwelainen lehtimoguli Trevor Ncube taas kannustaa zimbabwelaisia ja tuntuu uskovan, että muutos kansannousun kautta ja Pohjois-Afrikan innoittamana olisi Hararessakin mahdollista.
Minä en oikein usko näihin herroihin.
Mustan ja valkoisen Afrikan ero on suuri. Ymmärrän täysin, kuinka Pohjois-Afrikan jyrinät tuntuvat Lähi-idässä ja Sahelin alueella, mutta se, että Pohjois-Afrikan arabivoittoiset maat jakavat saman fyysisen mantereen eteläisen Afrikan kanssa ei vielä tee niistä samanlaisia afrikkalaisia. Ei siinä myyttis-poliittisessa mielessä, joka aiheuttaa sellaista yhteenkuuluvaisuutta, joka kaataa hallituksia. Vaikka ahdistunut hararelainen varmasti ymmärtää kairolaisen tuskan ja turhautumisen, en usko että hän tuntee sitä.
Kansannousu varmasti rohkaisee uskoa siihen, että muutos on mahdollinen. Mutten saata uskoa, että se tarttuisi Saharan yli niin voimakkaasti, että riittävän monet tuhannet lähtisivät kaduille — ja pysyisivät kaduilla riittävän kauan sen jälkeen, kun valtakoneisto avaa tulen.
***
Mutta tuki. Poliittisen ja taloudellisen tuen päättyminen voi tuntua kaukanakin. Neuvostoliiton kaatuminen vaikutti aika suoran mutkan kautta Etelä-Afrikan demokratisoitumiseen ja Mosambikin sisällissodan päättymiseen.
Gaddafi on ollut merkittävällä tavalla aktiivinen etelään päin. Stratfor-uutistoimiston Afrikka-analyytikon Mark Schroederin mukaan Gaddafi on kääntänyt katseensa Afrikkaan sen jälkeen, kun Lähi-idän johtajat enemmän tai vähemmän hylkäsivät hänet. Afrikka takanaan Gaddafi pystyi näyttäytymään maailmanlaajuisena toimijana, Afrikan kuninkaiden kuninkaana.
Hän onkin halunnut leipoa Afrikan unionista liittovaltiota, ja siksi tukenut kaikenlaisia kavereita Etelä-Afrikan ANC-puolueesta Senegaliin ja Zimbabween. Afrikan unioni on siksi ollut niin kovin varovainen Libyan suhteen — on pirun vaikeaa purra ruokkivaa kättä.
Se, että valkoisen ja mustan Afrikan välillä on silti ideologinen, kulttuurinen ja poliittinen railo, tekee kuitenkin tyhjäksi Marius Redelinghuysin kauniin vision siitä, että Gaddafin tuleva kaatuminen voi itse asiassa edistää demokraattisen ja pluralistisen Afrikan yhdysvaltojen muodostuminen. Ei Marius tule tapahtumaan, sillä mustat johtajat eivät vain suoraan ole kehdanneet Gaddafille sanoa, ettei ajatus koko mantereen liittovaltiosta lopulta nappaa yhtään.
Gaddafin kaatuminen tuskin levittää demokratiaa eteläiseen Afrikkaan
Afrikan ylitse pyyhki aalto puoli vuosisataa sitten. Itsenäistymisen huuma tarttui maasta toiseen ja dominopalikat kaatuilivat. Nyt osa Pohjois-Afrikan konflikteja kommentoivista asiantuntijoista, blogikirjoittajista ja kolumneista on sitä mieltä — tai toivoo — että demokratisoitumisen aalto pyyhkisi yksinvaltiaita ja korruptoituneita hallituksia unholaan Egyptin, Tunisian ja ehkä Libyankin tapaan.
Teksti: Esa Salminen