Sanottakoon se nyt tässä. Kepalla ei ole kantaa siihen, pitäisikö Suomen lähteä Vietnamista tai Nepalista tai Nicaraguasta. Kepan jäsenet ovat hyväksyneet kannan, jonka mukaan kohdemaiden määrän vähentäminen ja keskittyminen pääyhteistyömaihin parantavat työn laatua. Sen sijaan kysymys siitä, mitkä maat nykyisistä pääkumppaneista ovat kyllin vahvoja yhteistyön lopettamiseksi, ei kuulu Kepalle. Kanta ei ole muuttunut mihinkään.
Haastattelutilanteessa kerroin syyskuussa järjestetyn YK:n vuosituhattavoitteiden seurantakokouksen MDG+10:n pääarvioinneista, joiden perusteella alueista Afrikka on jäämässä kelkasta. Toimittaja tarjosi sen jälkeen itse kolmen maan vetäytymislistaa, enkä ymmärtänyt sitä voimakkaasti torjua, kun en uskonut sen päätyvän lopulliseen juttuun.
Muutenkin kysymys Suomen kehitysyhteistyön kohdistumisesta on vain pieni osa Kepan kampanjateemoja: Kepan viesti on ollut, että kehitysyhteistyö on välttämätön, mutta ei missään nimessä riittävä keino köyhyyden voittamiseen. Tarvitaan myös muita keinoja, kuten veroparatiisien suitsemista, ja niitä tuodaan kampanjassa vahvasti esiin.
Lobbaus on taitolaji. Media on järjestöjen viestien välittämisen kannalta ensiarvoisen tärkeä. On tietysti ymmärrettävää, että harva toimittaja haluaa asettua (etu)järjestöjen äänitorveksi. Kriittisellä lähestymistavalla syntyy mielenkiintoisempaa journalismia. Välillä toimittajien ammatillinen kunnianhimo ja järjestöjen viestit eivät kuitenkaan kohtaa. Tällöin jutun kohteena oleva kokee tulleensa väärinkohdelluksi.
Haastatteluni Hesarille ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä
Helsingin Sanomat uutisoi tänään 31.tammikuuta haastatteluni pohjalta Kepan eduskuntavaalikampanjasta. Jutun kärkiteemaksi oli nostettu Suomen virallisen kehitysavun kohdemaat ja niiden lukumäärän karsimiseen. Näiltä osin uutinen perustuu kuitenkin valitettavaan väärinkäsitykseen.
Teksti: Timo Lappalainen