IMF pelastaa Irlannin, mutta miten sille itselle käy?

IMF:n pakeille Irlanti on päätymässä siksi, että maan pankkien 70 miljardin euron roskalainat ovat päätymässä valtion käsiin, mutta valtio ei maksa niistä täyttä hintaa vaan ehkä reilut 30 miljardia euroa. Pankit tarvitsevatkin kipeästi pääomaa peittääkseen tappionsa.
Ennen kuin euromaita huudellaan apuun, hätäapua on tuloillaan sekä EU:n komissiolta että IMF:ltä.
Irlannin valtiolle on ollut selvästi kova pala laskea IMF:n asiantuntijat maahan. Asiantuntijaryhmä saapui tänään perjantaina tutkimaan valtion tilikirjoja ja neuvottelemaan ehkä jopa sadan miljardin euron lainasta.
IMF:lle tämä on arkipäivää, tai koko työn ydin. Sen perustehtävänä on auttaa valtioita aina kun niiden valuuttavarannot hupenevat. IMF tulee usein lainoittamaan vasta siinä vaiheessa, kun mikään muu taho ei enää anna lainaa. Sen saapumiseen liittyy aina annos häpeää.
Pääministeri Brian Cowen vakuutteli, ettei hätäapu vie Irlannilta suvereniteettia: ”Mielestäni meillä irlantilaisilla ei ole mitään hävettävää tai edes syytä tuntea itseämme nöyryytetyiksi.”
***
IMF:ää kohtaan on helppo tuntea kauhua. Sen lähtökohtana on aina ollut, että autettavan maan on sitouduttava noudattamaan lainan mukana tulevia tiukkoja ehtoja talouden tasapainottamiseksi. Etenkin 1990-luvulla ehdot – joita kutsutaan yleensä nimellä ”Washingtonin konsensus” – olivat kovin yksisilmäisiä: valtion menot pitää saada kuriin, valtionyritykset on yksityistettävä ja taloudet avattava ulkomaiselle kilpailulle. Samaa lääkettä tarjottiin kaikille kehitysmaille tilanteesta riippumatta.
Vuonna 1997 aikana IMF oli kaataa koko maailmantalouden, kun Thaimaasta alkanut valuuttakriisi levisi kulovalkean tavoin Kauko-Idän kautta aina Venäjälle ja Latinalaiseen Amerikkaan. IMF:n ohjelmissa mukana olevissa maissa oli rahaston käskystä vapautettu suhteellisen holtittomasti rahoitus- ja pääomamarkkinoita sillä seurauksella, että ”tavallisesta” valuuttakriisistä kehkeytyi maailmanluokan ongelma.
2000-luvun aikana moni kehitysmaa alkoikin pyrkiä eroon IMF:n lainoista ja mahtikäskyistä, etunenässä Argentiina, Brasilia ja Indonesia. Etenkin Kiina on rynnistänyt puolestaan lainamarkkinoille IMF:n kilpailijaksi suuren kauppaylijäämänsä ja dollarivarastojensa turvin.
Ennen syksyn 2008 finanssikriisiä IMF:ltä uhkasivat loppua rahat, kun monet maat maksoivat lainojaan takaisin etuajassa päästäkseen eroon tiukoista lainaehdoista. IMF joutui jopa hetken aikaa käyttämään asiakkailleen tarkoitettuja lainavarantoja oman toimintansa rahoittamiseen.
Mutta sitten – IMF:n onneksi – tuli vuoden 2008 kriisi, ja asiakkaita on taas riittänyt ovella ruuhkaksi asti. IMF:n tulonhankinta onkin vähintään perverssiä: rahastolla menee hyvin silloin, kun maailmantaloudella menee huonosti.
Toisaalta tuorein finanssikriisi, jota paraikaa elämme, on saattanut merkitä 1980-luvulla alkaneen Washingtonin konsensuksen kuolemaa. Moni taloustieteilijä aina Maailmanpankin huippuvirkailijoita myöten on tätä mieltä.
***
Ja aivan kuin tilauksesta, juuri päättyneessä Soulin G20-kokouksessa julistettiin (jälleen) kuolemaa vanhalle mallille. Tilalle tarjottiin uutta Soulin kehityskonsensusta, jonka pääperiaatteena on valtion roolin tunnustaminen kehityksessä ja kehitysmaan oman tahdon kunnioittaminen reformeja laadittaessa.
Vaikka Soulin konsensusta on jo ehditty kritisoida muun muassa yksityissektorin ja infrastruktuurin painottamisesta, se vie eittämättä kehitysjattelua oikeaan suuntaan.
Nähtäväksi jää, miten Soulin konsensus tulee vaikuttamaan IMF:ään, joka on jo itsekin tunnustanut ääneen pahimpia syntejään.
Olennaista on, miten kovassa vanhat opit istuvat samat eliittikoulut käyneessä virkailijakunnassa. Voiko vanhoille koirille opettaa uusia temppuja?