Elämme muutosten ja epävarmuuden aikaa. Kehitysparadigmat muuttuvat, uudet muutosteoriat seuraavat toisiaan ja kansainvälinen yhteistyö heilahtaa parissa vuodessa valtioiden väliseksi henkiinjäämiskilpailuksi. On maailmassa kuitenkin jotakin pysyvää, joka näyttää kestävän ajan hammasta kuin lutikat ydinlaskeuman alla. Aivan oikein. Tarkoitan tietysti Suomen hallitusten kykyä säilyttää sama retoriikka ja käsien levittely kehitysrahoituksen nostamisesta kohti YK:n suosittamaa 0,7 prosenttia bruttokansantuotteestamme.
Viimeisin toisinto käytiin Kehityspoliittisen toimikunnan vuosilausunnon julkistamistilaisuudessa viime keskiviikkona. ”Kun rahaksi en voi muuttua”, vaikeroi kehitysministeri avuttomana eduskunnan auditorion puhujapöntössä. Aika ei – ehkä onneksi – riittänyt käymään niin monesti aiemmin käytyä debattia siitä, miksi aika kehitysavun nostamiselle ei tunnu koskaan olevan oikea. Laman aikana rahaa vain ei ole ja taloudellisen kasvun aikana rahaksi vaan ei voi muuttua. Ministeri Virolaisen vastapuhe ja vastaukset pariin kysymykseen antoivat kuvan, ettei kehitysavun leikkaaminen tai lisääminen olisi poliittinen valinta. Käsien levittely kertoi, ettei tälle päätökselle olisi toista vaihtoehtoa.
Kehityspolitiikka, kehitysyhteistyö ja niiden kautta tapahtuvien toimintojen resurssointi, siis kehitysrahoitus, on kärsinyt vuosikymmeniä niiden epäpolitisoinnista. Poliittiset tahtotilat ja intohimot leiskuvat Pohjanmaan ratahankkeissa, sosiaali- ja terveyspalveluien järjestämisessä tai lonkeroiden saamisessa kauppoihin. Sama intohimo ei valitettavasti välity keskusteluun keinoista, joilla Suomen kaltainen rikas mutta painoarvoltaan vähäinen maa osallistuu äärimmäisen köyhyyden poistamiseen ja eriarvoisuuskehityksen katkaisemiseen. Keskinäisriippuvaisessa maailmassa nämä keinot ovat yhä tärkeämpiä poistamaan syitä, jotka aiheuttavat epävakautta ja konflikteja. Yhä pienemmässä maailmassa sotatilan tai nälänhädän vaikutukset vaikuttavat yhä nopeammin ja voimakkaammin myös koto-Suomessa.
Ministeri kertoi myös seuraavista askelista kehitysrahoituksen tulevaisuudesta. Seuraavan neljän vuoden talousraamien asettaminen on vain ”tekninen vaihe” ja nyt kerätään faktapohjaista tietoa tulevan hallituksen käyttöön. Jälleen kerran: poliittisten tahtotilojen ja prioriteettijärjestysten asemesta aihetta käsitellään ikään kuin tietopohjaisen, ei siis poliittisen kategorian ilmiönä.
Olisi ollut mielenkiintoista kuulla enemmän, mitä ”faktapohjaista” tietoa tulevat Suomen hallitukset tarvitsevat harkitessaan kehitysrahoituksen tasoa. Useat tutkimustahot ja kehitystoimijat ovat todenneet analyyseissään, että kehitysrahoitus Agenda 2030:n kestävän kehityksen tavoitteiden (SDG) saavuttamiseksi on auttamattomasti liian vähäistä. Kehitysapua nykyisen 140 miljardin dollarin asemesta tarvitaan vähintään kaksinkertainen määrä. YK:n pääsihteeri Guterres vaati viimeksi YK:n ja Afrikan unionin yhteiskokouksessa viime tammikuussa kehittyneitä maita kunnioittamaan 0,7-sitoumustaan. Siis myös Suomea.
Nykyinen hallitus siis siirtää päätöksen kehitysrahoituksen kohtalosta uudelle hallitukselle. ”Tiedonkeruu” ja tausta-aineiston kokoaminen on käytännössä rintamakarkuruutta. Nykyinen hallitus olisi hyvin voinut tehdä vuodelle 2018 paria miljoonaa merkittävämmän korotuksen. Silloin myös seuraavan hallituksen taival 0,7-tavoitteen saavuttamiseksi olisi – jos ei nyt tasoittunut – niin ainakin vähän helpottunut.
Voisimme tietysti hypätä nykyhallituksen ajatuslogiikkaan ja ehdottaa ei-poliittista ratkaisua hyvin tärkeään ongelmaan. Pitäisikö 0,7:sta säätää lailla, niin kuin britit ovat tehneet joitakin vuosia sitten? Silloin se ikään kuin poistettaisiin poliittiselta agendalta ja kehitysrahoituksen osuus olisi vain – niin – faktapohjainen laskutoimitus.