Kansainvälisissä konferensseissa, joiden aiheena on vammaisinkluusio kehitysyhteistyössä, teen hyvän vaikutuksen pelkästään kertomalla olevani Suomesta. Alan toimijat tietävät, että Suomi panostaa vammaisinkluusioon rahoituksella ja yhteistyössään. Tämä ei ole lainkaan itsestään selvää maailmassa, jossa vammaisten ulossulkeminen on sääntö eikä poikkeus.
Inkluusio on YK:n vammaissopimuksen keskeinen periaate. Käytännössä se tarkoittaa, että vammaisilla ihmisillä on oikeus täyteen osallisuuteen kaikilla elämänalueilla. Ulkoministeriö on ottanut vammaisinkluusion osaksi kehitysyhteistyön rahoituskriteereitä samaan tapaan kuin monet muut oikeudenmukaisuuteen ja kestävyyteen liittyvät teemat.
Olen kuullut joidenkin tuen saajien ihmettelevän ministeriön linjaa. Miksi kaikkien pitäisi toimia vammaisinkluusion edistämiseksi, vaikkei olisi vammaisiin erikoistunut toimija? Mitä jos ei ole osaamista?
Tällaista keskustelu vammaisten oikeuksista usein on: Miksi joka paikkaan pitäisi päästä? Eikö vaikeat vammaisasiat voi jättää asiantuntijoille?
Vammaiset ovat ennen kaikkea ihmisiä, joita voi kohdella kuin ihmisiä.
YK:n vammaissopimus tehtiin, koska yleiset ihmisoikeussopimukset eivät riittäneet varmistamaan vammaisten ihmisten oikeuksien toteutumista, ikään kuin vammaiset eivät olisi ihmisiä. Tämä lähtökohta kertoo kaiken vammaisten ihmisten asemasta. Vammaiset ihmiset poikkeavat normista, jonka mukaan yhteiskunnat on rakennettu. Sopimus velvoittaa muuttamaan yhteiskunnallisia rakenteita niin, että vammaisten ihmisten oikeudet toteutuvat täysimääräisesti.
Tarve erilliselle sopimukselle kertoo ainakin siitä, että kaikkialla maailmassa vammaisten ihmisten oikeuksien toteutumisessa on huomattavia puutteita. Kaikkialla maailmassa vammaiset ovat syrjitty vähemmistö.
Vammaiset ihmiset ovat huomattavasti useammin köyhiä kuin valtaväestö, koska vammaisten on vaikeaa saada koulutusta ja työtä. Luonnonkatastrofit, sodat ja onnettomuudet osuvat rankimmin vammaisiin ihmisiin, koska niihin varautumisessa ei ole huomioitu vammaisten tarpeita. Tilanne ei kohene, ellei toimita kaikkialla.
Vammaisten ihmisten määrän arvioiminen on hankalaa, koska määrittelyt vaihtelevat. Yleisesti käytetty arvio on, että 15 prosenttia ihmisistä on jollain tavalla vammainen. Vammaisten määrä vaihtelee maittain.
Siihen vaikuttavat muun muassa sodat ja sairaudet. Kehitysmaissa vammaisia on sekä suhteellisesti että määrällisesti enemmän kuin vaikkapa Suomessa. Määrä on joka tapauksessa niin merkittävä, ettei sitä voi ohittaa. Määrään vetoaminen on siinäkin mielessä ihmisoikeuslähtöisyyden vihollinen, että ihmisoikeudet kuuluvat jokaiselle yksilölle.
Vammaisuuteen erikoistuneita toimijoita on niukasti verrattuna vammaisten ihmisten määrään. Niiden resurssit eivät millään riitä vammaisinkluusion turvaamiseen YK-sopimuksen edellyttämällä tavalla, vaikka ne kuinka haluaisivat.
Tilanne ei kohene, ellei toimita kaikkialla.
Vammaiset ovat kaikenlaisia ihmisiä, kaikenlaisissa rooleissa, kaikenlaisissa paikoissa. Niin pitääkin olla. Segregaatio on inkluusion vastakohta. Vammaisten ihmisten oikeudet eivät voi toteutua eristämällä, vaikka ajatus saattaa tuntua houkuttelevalta, jos asia on uusi tai pelottaa. Eristäminen heikentää vammaisten asemaa entisestään ja estää sen kohentamisen.
Sekä oman kokemuksen että tieteellisen tutkimuksen perusteella, alan pitkäaikaisena asiantuntijana voin vakuuttaa, että vammaisten ihmisten kanssa toteutettu vammaisinkluusio on tehokas keino vammaisten aseman parantamiseksi. Vammaisilla ihmisillä on monenlaista osaamista ja potentiaalia, jonka käyttämisestä on hyötyä kaikille osapuolille. Muun muassa tämän takia on tärkeää, ettei vammaisia ihmisiä hahmoteta toiminnan kohteeksi vaan toimijoiksi.
Omaa osaamistaan epäileville – ja kaikille muillekin – minulla on hyviä uutisia: vammaisinkluusiossa ei ole kysymys mistään salatieteestä. Vammaiset ihmiset ovat ennen kaikkea ihmisiä, joita voi kohdella kuin ihmisiä. On tarjolla tietoa, koulutusta, verkostoja ja paljon muuta oppimisen tueksi. Kaikkialla maailmassa on asiantuntevia vammaisten ihmisten järjestöjä ja yhteisöjä, joiden kanssa voi tehdä yhteistyötä. Kehitysyhteistyön tehtävä on parantaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tilannetta. Tuskin on olemassa heikommassa asemassa olevaa ryhmää kuin vammaiset ihmiset – etenkin ne jotka sattuvat kuulumaan johonkin muuhunkin sorrettuun ryhmään. Vammaisinkluusio, jos mikä, on kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tilanteen parantamista.
Amu Urhonen on Abilis-säätiön puheenjohtaja ja Fingon varapuheenjohtaja. Urhonen on pitkän linjan vammaisaktivisti, joka työskentelee tällä hetkellä asiantuntijana Vammaisaktivismia tekemässä -hankkeessa.