Perussuomalaiset haluavat kehittää tuloksellista kehitysapua

Näin sanovat perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini ja kansanedustaja Maria Lohela eriävässä mielipiteessään eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan lausuntoon valtion budjettikehyksistä 21. lokakuuta.
Puolue on siis huolissaan kehitysyhteistyön tuloksellisuudesta, ja päätyy samoille linjoille kuin monet kehitysmaiden kansalaisliikkeet kehottamalla hallitusta ”asettamaan kehitysavun tehokkuuden päämittariksi käytännön tulokset kohdemaassa eikä bruttokansantuotteen 0,7 prosentin osuuden saavuttamisen Suomessa hinnalla millä hyvänsä.”
Tämä on ollut monien toive Etelässä jo pitkään: työskennellessäni Mosambikissa monet järjestöaktiivit toivoivat, että apu olisi sidottu köyhyyden vähenemiseen, lukutaitoon tai lapsikuolleisuuteen, siis oikeisiin tuloksiin.
Joissain kehitysohjelmissa näin jo onkin: puhutaan cash-on-delivery -mallista, mutta niiden toteuttaminen suuressa mittakaavassa ei ole ongelmatonta, sillä köyhyyteen vaikuttaa niin moni muu seikka, ja hyväkin kehitysohjelma voi mennä mönkään jos vaikka kauppapolitiikka tai luonnonkatastrofi lyö sitä korville.
Avun kehittämistä ajavat tahot — työnantajani Kepa epäilemättä mukaan lukien — ovat kuitenkin varmasti perussuomalaisten kanssa samaa mieltä siitä, että ”kehitysavun läpinäkyvyyttä ja tehokkuutta tulisi tarkastella myös siten, että kehitysapu ei valu liiaksi hallinnon pyörittämiseen tai korruptioon kohdemaassa.”
Avun läpinäkyvyyden kehittäminen onkin yksi suuria haasteita tämän hetken apukentässä, ja esimerkiksi Maailmanpankki kehittää paraikaa avoimen tiedon väyliä.
***
Politiikan populistista pintaa mediasta seuratessa ei tule aina ajatelleeksi, että sinänsä kehitysyhteistyökriittinen puolue — joka samaisessa eriävässä mielipiteessään toki esittää avun leikkaamista 250 miljoonalla eurolla — on yllä olevan mukaisesti käytännön eduskuntatyössään kuitenkin aidosti huolissaan maailman köyhistä.
”Tuemme sitä, että luonnonkatastrofien ja tautiepidemioiden aiheuttamaa inhimillistä hätää lievitetään suomalaisten veronmaksajien rahalla”, Soini ja Lohela kirjoittavat.
Kehitysapu tulisi heidän mukaansa kohdistaa ennen kaikkea pienemmille suomalaisille järjestöille, jotka toimivat kustannustehokkaasti ruohonjuuritasolla.
Soini siis uskoo pieniin suomalaisiin kehitysjärjestöihin, joita pilkallisilla foorumeilla usein kutsutaan kukkahatuiksi. Se varmasti lämmittää näitä usein vapaaehtoisvoimin toimivia järjestöjä, joiden kautta tällä hetkellä kanavoidaan muutama prosentti Suomen avusta. Kaikkiaan kymmenkunta prosenttia kaikesta Suomen avusta nimittäin annetaan järjestöjen kautta, siitä aimo lohkaus suurten, niin sanottujen kumppanuusjärjestöjen ohjelmiin.
Maltillista nousua järjestöjen osuuteen tavoitellaan nykyisellä hallituskaudella — mikä ilahduttanee Soinia — mutta kovin suuret kertarysäykset rahoituksen kasvussa eivät ole todennäköisiä, eivätkä varmaankaan edes toivottavia, niin kuin useimmat rahaa hallinnoivat tahot tietävät.
***
”Perussuomalaiset ei hyväksy sitä, että diktatuurit tai mitkään muutkaan epädemokraattiset hallintomuodot käyttävät kehitysapurahoja asehankintoihin tai muuhun sotavarusteluun sen sijaan, että hankkisivat koulutusta omille kansalaisilleen, maksaisivat vuosien mittaan kertyneitä ylisuuria velkojaan tai kehittäisivät alueensa infrastruktuuria ja taloudellista toimeliaisuutta omavaraisuutta tukevaksi”, kirjoittajat linjaavat.
Tästä kehitysapupiireissä ollaan varmasti samaa mieltä, ja on tervetullutta että yksi Suomen suurimmista puolueista on avun demokraattisen ja tuloksellisen käytön kannalla. Perussuomalaisten puoluetoimistollakin Mannerheimintiellä siis epäilemättä seurataan mielenkiinnolla avun tuloksellisuuden huippukokousta, joka järjestetään Etelä-Korean Busanissa marras-joulukuun vaihteessa.
Toki politiikassa on lausuntojen ohella tärkeää, minkä painoarvon puolue antaa kannattamilleen asioille käytännössä. Nähdäänkö esimerkiksi allekirjoittaja Timo Soini ajamassa näitä kysymyksiä presidentinvaaleissa?