Kun menin 17-vuotiaana Luonto-Liiton metsäryhmän kartoituskurssille, en tiennyt, kuinka paljon se tulisi muuttamaan omaa luontosuhdettani. Olin silloin utelias nuori luonnonsuojelijan alku, joka oli huolissaan ympäristön tilasta, mutta ei vielä ollut löytänyt tapojaan toimia. Tulin kurssille tietämättä juuri mitään. En osannut tunnistaa metsälajeja, tietoni metsäekologiasta olivat olemattomat ja suunnistustaidotkin riittivät lähinnä kansallispuistojen merkityillä reiteillä pysymiseen.
Oikeaa metsää on Suomen metsäalasta vain murto-osa: yli puolet maassamme kasvavista puista on läpimitaltaan alle 2,5 senttimetriä paksuja.
Viisi vuotta myöhemmin minusta on kasvanut lahopuuta rakastava metsäaktivisti, joka innostuu suunnattomasti löytäessään pienen pientä kotelosientä kuusen kaarnalta. Olen oppinut kuinka uhanalaisia lajeja ja metsän rakennetta kartoittamalla voidaan suojella metsiä, mutta ennen kaikkea olen oppinut, miksi Suomen metsiä pitää suojella. Metsätoiminta on vienyt minut Hangosta Utsjoelle ja samalla olen nähnyt, miltä kotimaani luonto näyttää.
Kun matkustaa läpi Suomen, näkee paljon hakkuuaukkoja, taimikoita ja nuoria istutusmetsiä, mutta todella vähän vanhaa metsää. Vaikka noin 75 prosenttia Suomen pinta-alasta luokitellaan metsämaaksi, oikeaa metsää on vain murto-osa tästä määrästä. Uusimman VMI:n eli valtakunnan metsien inventoinnin mukaan yli puolet Suomessa kasvavista puista on läpimitaltaan alle 2,5 senttimetriä paksuja. Metsää hakataan Suomessa määrällisesti liikaa ja erityisen suuri ongelma ovat vanhojen metsien ja luonnonmetsien hakkuut. Viime joulukuussa Yle uutisoi data-analyysistä, jonka mukaan Suomessa hakataan noin 30 000 jalkapallokentällisen verran monimuotoisuudelle arvokkaita metsiä vuosittain.
Suomessa hakataan noin 30 000 jalkapallokentällisen verran monimuotoisuudelle arvokkaita metsiä vuosittain.
Voisi sanoa, että luontosuhteeni on pilalla. Kansallispuistoissa retkeily ei enää kiinnosta, kun tietää, että puiston rajalta alkaa avohakkuu. Junan ikkunasta bongaa hakkuita ja istutusmetsiä ja vanhan metsän nähdessään miettii, että kohta sekin kaadetaan. Toisaalta luontosuhteeni on vahvempi kuin koskaan ennen. Mitä enemmän opin boreaalisista metsistä, sitä enemmän niitä rakastan. Mitä enemmän näen hakkuita, sitä enemmän haluan metsiä suojella.
Luonto-Liiton metsätoiminnassa olen päässyt kartoittamaan uhattujen metsien luontoarvoja. Luontotiedolla pyritään perustelemaan metsän suojeluarvoja, ja siten saada estettyä hakkuut, rakentaminen tai mikä ikinä metsää uhkaakaan.
Yli 800 metsälajia ja lähes 80 prosenttia metsäluontotyypeistä on luokiteltu uhanalaisiksi. Nykyiset pienet ja pirtaloituneet suojelualueet eivät riitä ylläpitämään metsäluonnon monimuotoisuutta. Etelä-Suomen metsistä on suojeltu 3 prosenttia. EU:n biodiversiteettistrategian mukaan määrä pitäisi kymmenkertaistaa, jos luontokato todella halutaan pysäyttää. Myös Pohjois-Suomessa on tarvetta lisäsuojelulle tuottavalla metsämaalla, sillä suojelu painottuu usein vähäpuustoisille kitumaille ja toisaalta pohjoisessa on jäljellä kaikista luonnontilaisimmat metsät.
Huutavasta suojelutarpeesta huolimatta valtio, kuten myös kunnat ja metsäyhtiöt, hakkaavat jatkuvasti monimuotoisuudelle arvokkaita luonnonmetsiä. Tästä esimerkkinä on vaikka Karttimonjoen metsä, jossa valtion metsiä hallinnoivan Metsähallituksen hakkuut keskeytyivät viime vuoden lokakuussa, ja siitä asti Luonto-Liiton, Elokapinan ja Greenpeacen metsäaktivistit ovat vartioineet aluetta. Karttimonjoki on todella vanhaa, melkein luonnontilaista metsää, mutta Metsähallitus ei ole suostunut luopumaan hakkuusuunnitelmistaan.
Luonnonsuojelua ei Suomessa tapahdu, jos sitä ei vaadita, eikä Suomen metsäluontoa voida suojella missään muualla kuin täällä. Luontokato metsissämme on meidän ikioma ympäristöongelmamme ja olisi korkea aika että otamme sen tosissamme.
Kirjoittaja on Luonto-Liiton Metsäryhmän aktiivi.