Suoraa puhetta kehitysyhteistyöstä ja kansalaisyhteiskunnasta

Muutamia vertailukohtia: Suomen kallein tie, Valtatie 1 Helsingistä Turkuun maksoi 638 miljoonaa euroa eli noin puolet nykyisestä reilun miljardin kehitysyhteistyöbudjetista. Suomen tämän vuoden puolustusbudjetti on vajaat 2,8 miljardia eli yli kaksi kertaa kehitysyhteistyöbudjetti. Sotshin olympiakisat puolestaan maksavat 37 miljardia euroa. Kaikkia näitä lukuja on tarkasteltava aikaansaannosten valossa.Pohjoismaisessa vertailussa Suomi ei pärjää kovin hyvin. Kertooko tämä jotakin sitoutuneisuudesta ja kehitysyhteistyön juurtuneisuudesta eri Pohjoismaissa? Väitän, että Suomen alhainen kehitysrahoitus on yhteydessä keskustelukulttuuriimme kehitysyhteistyöstä ja Suomen roolista globaalissa politiikassa.Järjestöt ovat Suomessa merkittävä kehitysyhteistyön toimija. Ne käyttävät tänä vuonna noin 108 miljoonaa euroa valtion kehitysyhteistyövaroja. Ammattimaiset kumppanuusjärjestöt käyttävät tästä 70 prosenttia.***Parin viime vuoden aikana kehitysyhteistyö on silloin tällöin pulpahtanut keskusteluaiheeksi. Teemat ovat pyörineet paljolti yhden kysymyksen ympärillä: meneekö apu perille? Mihin rahat päätyvät? Itse työn sisällöstä ei kriittisesti keskustella. Nalle Wahlroosin räväkkä mielipide kehitysavun lopettamisesta tarjoaa haasteen, johon on tartuttava.Yksitoista suomalaista ammattimaista kumppanuusjärjestöä tarttuu haasteeseen. Haluamme muuttaa keskustelun suuntaa. Julkinen keskustelukulttuurimme on perin mustavalkoinen. Kaivaudumme eipäs-juupas-poteroihimme, joista hyökkäämme ja puolustamme. Avointa kriittistä keskustelua on vaikea käydä nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä, koska vaikeuksista puhuminen vaarantaa kehitysyhteistyön kannatuksen ja määrärahat. Syntyy pattitilanne ja keskustelu jumiutuu.Me kumppanuusjärjestöt olemme valmiita keskustelemaan rehellisesti kehitysyhteistyön realiteeteista ja haasteista. Haluamme edistää aikuista keskustelua, jossa vaikeista asioista puhutaan ilman, että täytyisi pelätä rehellisyyden vaarantavan avun kannatusta tai tappavan suomalaisten auttamishalukkuutta.Kehitysyhteistyökeskustelun tulisi olla osa globaalien asioiden keskustelua, ei erillinen aiheensa. Kehitysyhteistyö on osa Suomen ulkopolitiikkaa ja kuuluu maamme kansainväliseen rooliin. Kumppanuusjärjestöt toivottavat myös kriittiset puheenvuorot tervetulleiksi.Lähtökohta keskustelulle voisi olla seuraava: tunnustamme, että kaikki kehitysyhteistyö ei tuota toivottua tulosta, mutta tämä ei tarkoita sitä, että kaikki apu olisi huonoa ja että se olisi lopetettava. On keskusteltava sekä onnistumisista että virheistä.***Mikä sitten on suomalaisten kansalaisjärjestöjen ja erityisesti kumppanuusjärjestöjen rooli kehitysyhteistyössä? Mitä suomalaiset järjestöt tekevät kehittyvissä maissa? Näpertelevätkö ne puskassa yksittäisten maanviljelijöiden viljasatojen parantamiseksi tai slummissa muutaman perheen talojen korjaamiseksi? Tai menevätkö rahat suomalaisten parhaille kavereille?Hyvinkin erilaisia järjestöjä yhdistää työ ihmisoikeuksien ja ihmisten hyvinvoinnin puolesta. Järjestöt luovat ja vahvistavat kansalaisuutta, ja uskomme, ettei demokratiaa ja kehitystä ole ilman kansalaisia. Ammattiliitot edistävät työntekijöiden oikeuksien toteutumista kehittyvissä maissa, toiset järjestöt edistävät toimeentuloa ja taloudellista kehitystä esimerkiksi osuustoimintaa kehittämällä ja ammattikoulutusta tukemalla. Sukupuolten välinen tasa-arvo, tyttöjen koulutus ja oikeus omaan kehoonsa sekä lastensuojelu ovat hyviä esimerkkejä järjestöjen työstä, samoin kuin vammaisten tai vähemmistöjen oikeuksien puolustaminen.Järjestöt toimivat ihmiseltä ihmiselle -tasolla, kylissä ja kaupunginosissa, ruohonjuuressa. Vaikutuksiltaan työ on mullistavaa. Kokonaisvaltainen elämänlaadun paraneminen ja omanarvontunnon vahvistuminen muuttaa yksilön, ja kun yksilöitä on useampia, yhteisön, ja lopulta koko kansakunnan.Esimerkkinä intialainen Nanda, 32-vuotias nainen, joka aiemmin pysytteli kotioloissa ja hoiti lapsia, mutta on tällä hetkellä menestyvä bisnesnainen: hän johtaa 40 naisen maito-osuuskuntaa, neuvottelee meijerin kanssa osuuskunnalle hyvän hinnan maidosta, ruokkii perheensä, hankkii toimeentuloa, huolehtii, että lapset käyvät koulua ja on aktiivinen vaikuttaja kylässään.Nandasta ja hänen kaltaisistaan – naisista, miehistä, tytöistä ja pojista – kasvaa aktiivisia kansalaisia, mikä on järjestöjen työn syvin olemus. Uskomme, että kansalaistoiminta on kehityksen moottori. Järjestöjen kehitysyhteistyöllä viritetään tuota moottoria ja annetaan ensimmäinen tankillinen polttoainetta, jotta ajopeli lähtee liikkeelle. Ja sen jälkeen näitä valveutuneita kansalaisia ei pysäytä mikään.***Vahvat kansalaiset alkavat vaativa oikeuksiaan ja muuttaa yhteiskuntarakenteita. Paikallistasolla he luovat painetta viranomaisille ja päätöksentekijöille toteuttaa velvoitteensa. Toimivaa kansalaisyhteiskuntaa ei synny ilman voimaantuneita yksilöitä, ihmisiä, jotka tuntevat arvonsa ja oikeutensa, ovat löytäneet sisäisen yrittäjyytensä.Toki kehitykseen tarvitaan rahaa mutta se ei yksin riitä. Suomella meni 50 vuotta kehittyä avun saajasta hyvinvointivaltioksi. Siihen tarvittiin talouskasvua, mutta samanaikaisesti ihmisoikeuksien ja tasa-arvon toteutumista ja tulonjakoa, jotta eriarvoistuminen vältettiin. Omassa kehityksessämme kansalaisyhteiskunnalla ja vahvalla järjestökentällä on ollut suuri rooli. Eikö siis myös kehittyvissä maissa?Mikään ei kuitenkaan muutu, jos ihmisoikeuksia ei saada lainsäädäntöön. Siksi järjestöt toimivat ruohonjuuren lisäksi kansallisella tasolla yhdessä kumppanijärjestöjensä kanssa: vaikuttavat lakeihin ja niiden noudattamiseen; muuttavat vallitsevia käytäntöjä.Esimerkiksi Keniassa lapsen saaneita teinityttöjä ei huolittu takaisin kouluun. Tämä oli maan tapa, vaikka tytöt olisivat halunneet ja lapsenhoitokin olisi järjestynyt. Kyläkoulun rehtoria asia vaivasi. Yhdessä järjestöjen kanssa he masinoivat lakialoitteen, jotta synnyttäneet tytöt saisivat jatkaa koulunkäyntiään. Nyt järjestöt ja kansalaiset valvovat lain toteutumista käytännössä ruohonjuuritasolla. Moni teiniäiti on jo saanut jatkaa opintiellä.Verkostoitumisen kautta suomalaisten järjestöjen ääni ja vaikutusvalta kasvavat kokoaan suuremmaksi. Järjestöt pitävät huolta siitä, että kansainvälisillä foorumeilla kuuluu heikompien ryhmien ääni. Järjestöt osallistuvat globaaliin kehitys- ja ilmastopoliittiseen keskusteluun. Ne ovat ansaitusti tulleet 2000-luvulla äänivaltaisiksi jäseniksi valtioiden ja yrityssektorin rinnalle globaaliin keskusteluun ja päätöksentekoon.***Korruptio ja rahojen väärinkäyttö hallitsevat julkisuudessa mielikuvia kehitysyhteistyöstä. Molemmat riskit ovat todellisia ja järjestöt ottavat ne vakavasti. Riskienhallinnasta onkin tullut järjestöjen arkipäivää.Kiinnittyminen kehittyvien maiden paikalliseen toimintaympäristöön tuo mukanaan sen haasteet – erilaisen käsityksen rahasta, vaikutusvallasta ja läpinäkyvyydestä. Järjestöt tekevät nollatoleranssin selväksi, puuttuvat väärinkäytöksiin ja muuttavat käytäntöjä. Olemme pitkään yhteistyössä samojen tahojen kanssa, joten oppiminen on mahdollista. Seuraamme varojen käyttöä ja teemme tilintarkastukset säännöllisesti. Valtionapua saavia järjestöjä sitovat kansainväliset tilintarkastusstandardit. Ulkopuoliset tarkastajat tarkastavat toimintamme jatkuvasti. Meillä ei ole peiteltävää.Kehitysyhteistyössä ei ole syytä suurempaan korruptiohuoleen kuin muussakaan julkisin varoin toteutettavassa toiminnassa. Tarkentunut seuranta ja läheinen yhteistyö ovat nostaneet korruptiota ja väärinkäytöksiä esiin eri tavalla kuin aikaisemmin, mikä tarjoaa mahdollisuuden tilanteen korjaamiseen. Mielestämme on parempi olla lähellä, tietää ja puuttua. Kehitysyhteistyötoiminta on samanlaista kuin mikä tahansa kansainvälinen yhteistyö, ja olisi erikoista, jos siinä ei olisi mitään korjattavaa.***Toinen riski on apuriippuvuus. On tosiasia, että avulla on synnytetty riippuvuutta ja tehty karhunpalveluksia hyödynsaajille ja kokonaisille yhteiskunnille. Esimerkiksi ruoka-avulla on heikennetty paikallista ruuantuotantoa — poljettu hintoja ja saatu paikalliset viljelijät laskemaan kuokkansa. Kenialainen taloustieteilijä James Shikwati on kuvaillut Afrikkaa pikkulapseksi, joka pillahtaa itkuun ja huutaa lapsenvahtia paikalle pieneenkin hätään. Hän on syyttänyt länsimaita Afrikan kerjäläistämisestä.Tämä ei kuitenkaan ole koko kuva. Koko sektoria ei voi teilata tällä perusteella. Kehitysyhteistyön tavoitteena Afrikassa tulee olla Afrikan omien jalkojen vahvistaminen, jotta se pysyy pystyssä omilla jaloillaan, pystypäin.Kumppanuusjärjestöjen oikeusperustainen ja paikallisia ihmisiä vahvistava toimintatapa ei luo riippuvuutta. Emme ryhdy tuottamaan palveluja, jotka kuuluvat yhteiskunnan tehtäviin, emmekä toimita tavaraa, joka korvaisi paikallista tuotantoa. Koulutamme, luomme toimeentuloa, vaikutamme poliittiseen päätöksentekoon ja lakeihin, tuemme ihmisiä kysymään kysymyksiä ja etsimään omia ratkaisuja.Vahvistamalla ihmisten omanarvontuntoa ja tietotaitoa ja evästämällä heitä kansalaisuuteen estämme ihmisiä kerjäläistymästä. Eivät he ole passiivisia avun vastaanottajia vaan aktiivisia kansalaisia. Vai mitä sanotte ugandalaisesta 12-vuotiaasta tytöstä, jonka koulutoveri oltiin naittamassa itseään huomattavasti vanhemmalle miehelle? Tyttö vei asian poliisille ja avioliitto saatiin estettyä. Kehitysyhteistyö toimii alkusysäyksenä yhteiskunnalliselle muutokselle — voimaannuttaa ihmisiä ja ryhmiä, auttaa heitä löytämään omat voimavaransa ja sysää heidät liikkeelle rakentamaan omaa kansakuntaansa.***Kaikkein suurin riski ja haaste kehitysyhteistyössä on se, että toiminta ei tuotakaan toivottua tulosta ja muutosta ihmisten elämässä. Tai että muutos ei jää pysyväksi. Ennen kaikkea näistä riskeistä tulisi keskustella ja oppia lisää.Epävakaat olosuhteet ja poliitikkojen ja virkamiesten vaihtuminen vaalien jälkeen hidastavat työtä. Maanjäristys tai tulva palauttaa hyvin edenneen työn takaisin lähtöruutuun. Onnettomuudet ja sairaudet tai vaalilevottomuudet tuovat takapakkia, tai paikallisen yhteistyökumppanin henkilökunnan vaihtuvuus on suurta, koska muualta saa parempaa palkkaa. Kohonnut ruuan ja polttoaineen hinta lisää kustannuksia. — erilaiset yllättävät olosuhteet ovat tavallisia haasteita ja hidasteita, joiden kanssa kamppailemme.Olemme edesauttamassa monimutkaista yhteiskunnallista muutosta, joka on välillä keskimäärin hitaampaa kuin nopeampaa. Se vaatii turnajaiskestävyyttä ja pitkäjänteistä työtä.***Samalla tavalla kuin tehtaan liukuhihnalla syntyy tietty prosentti viallisia autonrenkaita ja hävikkiä, tehdään kehitysyhteistyössäkin virheitä ja hävikkiä syntyy. Kehitysyhteistyöhön liittyy aina toiminnallinen riski, joka on suurempi kuin Suomessa jo pelkästään sen vuoksi, että toimintaympäristö on epävakaampi kuin omamme.Haemme vapautusta menestymisen pakkopaidasta. Toivomme kulttuuria, jossa ymmärretään kehittyvien maiden realiteetteja ja kehitysyhteistyön haasteita ja keskustellaan aidosti. Ilman pelkoa siitä, että riskeistä ja virheistä puhumalla koko kehitysyhteistyön oikeutus romahtaa. Hyväksytään se, että vaikka hävikkiä syntyy, virheistä opitaan eikä koko sektori ole epäonnistunut vaan kykenee oppimaan. Sillä oppimista tapahtuu.Toisaalta, mikä kirittäisi meitä hienoihin suorituksiin? Olisiko Oscareiden arvoisia onnistumisia? Sillä myöskään onnistumisia ei julkisuudessa liiemmin näe.USA:ssa järjestetään vuosittain ICT-alalla moka-messut. Yritykset jakavat pahimpia virheitään ja oppimistaan. Alalla, joka etenee huimaa vauhtia.Pitäisikö Suomessa järjestää kehitysyhteistyön moka-messut? Tai jakaa ”Vuoden floppi” -palkinto vuoden virheestä ja rohkeasta oppimisesta? Ja tasapainon säilyttämiseksi — palkita parhaat onnistumiset Oscareilla?Kirjoittaja on Suomen World Visionin varatoiminnanjohtaja. Kirjoitus pohjautuu Pönnin pitämään puheeseen Suoraa puhetta kehitysyhteistyöstä -tilaisuudessa Eduskunnassa 12. maaliskuuta 2013.