”En kyllä muista”, ministeri Jaakko Iloniemi, 78, puistelee päätään.
On kulunut tasan 40 vuotta siitä, kun hän 17. lokakuuta 1970 nousi ulkoministeriön toimistopäällikkönä YK:n täysistunnon puhujapönttöön ja ilmoitti, että Suomi sitoutuu nostamaan kehitysyhteistyöbudjettinsa 0,7 prosenttiin bruttokansantulostaan, vieläpä nopealla aikataululla eli ”vuosikymmenen puolimaissa”.
Iloniemi ei pysty muistamaan, millaisella valtuutuksella hän puheensa piti.
”Siitä minulla on täysi tieto, että eduskunta ei ollut tähän sitoutunut. Minulla on myös synkkä aavistus, että valtioneuvosto ei edes käsitellyt asiaa, ja löyhä muistikuva, että se oli pelkästään ulkoministeriön sisäinen kannanotto.”
Myös ulkoministeriön arkistosta löytyvät asiakirjat tukevat Iloniemen käsitystä, vaikkei asia niistäkään varmuudella selviä.
Koska valtuutus oli kepeähköä laatua – siitä huolimatta, että kyse oli Suomea vuosikymmeniksi velvoittavasta poliittisesta päätöksestä – ja puhetta oli lähetetty pitämään ”vain” toimistopäällikkö, Iloniemi sanoo, ettei sitoumusta ollut tarkoitettu otettavaksi liian vakavasti.
”Se oli YK:n oloissa hyvinkin tyypillistä tilannediplomatiaa, jossa esitetään lupauksiksi hyvin helposti tulkittavia asioita, mutta ei niitä ole tarkoitettu kirjaimellisesti otettaviksi. Ei kukaan suhtaudu niihin velvoittavina sitoumuksina vaan pikemminkin sillä lailla, että tämä on hyvää tarkoittava aikomus”, Iloniemi kertoo.
”Utopistinen aikataulu”
Suomi halusi kauniilla puheillaan tulla vertautuneeksi muihin Pohjoismaihin, joille 0,7-tavoite oli jo tuolloin täysin realistinen. Suomen osalta aikataululupaukset olivat kuitenkin utopiaa, olihan Suomen kehitysavun osuus bruttokansantulosta vuonna 1970 vaivaiset 0,09 prosenttia.
Itse asiassa Suomesta oli vasta pari vuotta aikaisemmin tullut kehitysavun nettomaksaja, sillä sitä ennen suomalaisten saama tuki kansainvälisiltä kehitysrahoituslaitoksilta oli ylittänyt Suomen kehitystyöhön varaamat määrärahat.
”Suomessa asiaan ei syvennytty oikeastaan lainkaan”, Iloniemi muistaa. ”Kehitysyhteistyö ei näyttänyt kiinnostavan niihin aikoihin ihmisiä – ainakaan niin paljon, että siitä olisi syntynyt poliitikkojen kesken niin sanotusti valistunutta debattia”.
Ulkoministeriön kansainvälinen kehitysaputoimisto oli aloittanut toimintansa vuonna 1965, yhdessä huoneessa ja yhden miehen voimin. Vaikka työntekijämäärä pian kasvoi, toiminnan ensi askelten on arvioitu rakentuneen pitkälti Iloniemen kokemuksen ja henkilökohtaisen panoksen varaan.
”Tavoitteesta poikettu muttei irtisanouduttu”
Pelkäksi merkinnäksi pöytäkirjoihin Iloniemen puhe YK:ssa ei kuitenkaan jäänyt. Läpi vuosikymmenten Suomen hallitukset toinen toisensa perään ovat sisällyttäneet tavoitteen ohjelmiinsa.
”Siitä on poikettu, mutta siitä ei ole näiden 40 vuoden aikana irtisanouduttu”, Iloniemi toteaa.
”Mutta mitään lineaarista nousua kehitysyhteistyöbudjetissamme ei ole ollut, vaan se on ollut jatkuvaa siksakkia. Kun on ollut taloudellisesti vaikeata, tämä on ollut se asia, josta on ollut helppo tinkiä.”
Lukuun ottamatta vuotta 1990, jolloin talous romahti eikä kehitysbudjettia ”ehditty” leikata riittävän nopeasti, Suomi ei ole 0,7:n bktl-osuutta saavuttanut. Iloniemen mielestä keskeisin syy tälle on, ettei Suomen kansa ole ottanut asiaa omakseen – toisin kuin muissa Pohjoismaissa, joissa kehitysyhteistyöllä on vahva painostuskoneistonsa.
”Meillä ajatellaan edelleen, että on sitä köyhyyttä täällä omassakin maassa eikä tässä nyt ole syytä ruveta muiden maiden köyhiä sen kummemmin auttamaan”, Iloniemi harmittelee. Hänen mielestään näkemys on liian yksioikoinen: koska rajat ovat nykyään kaikille avoimet, ihmisten mukana liikkuvat myös köyhyys, syrjäytyneisyys, rikollisuus, väkivalta.
”Luultavasti välttäisimme monta ongelmaa, jos kehitys olisi tasaisempaa siellä, mistä nämä ongelmiaan karkuun lähteneet ihmiset ovat tulossa”, Iloniemi arvioi.
”Sen vuoksi minä näen kehitysyhteistyön paitsi humanitaarisena velvoitteena, myös oman hyvinvointimme turvaamisen keinona.”
Iloniemi myöntää kuitenkin, että kyse on Suomen kohdalla edelleen myös resursseista: Suomi on tänäkin päivänä köyhin Manner-Pohjoismaa henkeä kohden lasketulla bruttokansantuotteella mitattuna, vaikka ero 1970-luvusta onkin kaventunut.
”Lisäksi aluepolitiikka on ollut meillä suuri sisäinen tukipolitiikan muoto toisin kuin muissa Pohjoismaissa, ja se on kilpaillut sitten tällaisten [ulkopoliittisten tukimuotojen] kanssa.”
”Jälki on ollut epätasaista”
Julkisuudessa on käyty viime aikoina debattia kehitysyhteistyön tuloksellisuudesta. Keskustelun toisessa ääripäässä nelikymmenvuotisten kehitysrahojen on nähty hulahtaneen jopa ”kankkulan kaivoon”.
Millaisiksi suomalaisen kehitysyhteistyön isä näkee kansainvälisen yhteisön ponnistelut?
”Jälki on ollut epätasaista”, Iloniemi myöntää ja listaa asialle useita syitä.
Ensinnäkin avunantaja- ja vastaanottajavaltioiden prioriteetit eivät aina kohtaa. Lahjahevosen hampaisiin ei kuitenkaan katsota, jos vaihtoehtona on, ettei apua tule ollenkaan.
Toiseksi kehitysyhteistyötä tehdään edelleenkin verrattain heikkojen hallintojen kanssa, joiden mahdollisuudet toimia kehittyneisiin maihin verrattavalla tavalla ovat vähäiset.
Kolmanneksi europoliitikot muistavat nurista ”poliittisesta paineesta”, mutta Iloniemen mielestä usein unohdetaan, että samainen paine vaivaa myös vastaanottajamaiden virkaveljiä.
”Jokainen puolue on enemmän tai vähemmän jonkun heimon edustaja, ja se johtaa myös virheinvestointeihin: poliittisista syistä silta rakennetaan sinne, mistä ministeri on kotoisin”, Iloniemi tietää mutta muistuttaa, että samaa tapahtuu myös Suomessa.
”Meillä se tehdään sen takia, että ministeri tulisi uudelleen valituksi, monessa kehitysmaassa se tehdään siksi, ettei syntyisi kapinaa.”
”Ei-toivottuja seurauksia ei ole selvitetty”
Iloniemi on työskennellyt tavalla ja toisella kansainvälisen kehitystyön parissa liki puoli vuosisataa. Mikä hänen arvionsa on, onko tällä saralla tehty selkeitä virheitä?
”Kyllähän sellaista on tapahtunut”, Iloniemi toteaa. Hänen selkein havaintonsa liittyy suunnitelmien etukäteisarviointiin.
”Tälle toiminnanalalle on lähdetty niin, että toimenpiteiden ei-toivottuja seurauksia on selvitetty suhteellisen vähän.”
Iloniemi kertoo esimerkin 1960-luvun lopulta Etelä-Intiasta.
Norjan pääministeri oli käymässä Keralan osavaltiossa. Hänelle kerrottiin, että kalastajien elinkeino kärsii pienistä kalansaaliista, mikä puolestaan johtuu kalastajien pienistä veneistä, joilla ei voi mennä kauas merelle suurten kalaparvien luo.
Norja päätti auttaa ja toimitti alueelle Atlantille ja Jäämerelle soveltuvia kalastusaluksiaan.
Saaliit kasvoivat, jolloin lähiseudun ostovoima ei enää riittänyt. Kalaa täytyi kuljettaa sisämaahan, mikä puolestaan vaati kylmävarastoja ja kylmäkuljetukseen soveltuvia kuorma-autoja.
Lisäksi uudet kalastusalukset olivat niin isoja, ettei niitä voitu enää vetää illalla rannalle totuttuun tapaan. Täytyi rakentaa laitureita.
Laajalle levittyneen kyläverkoston väki alkoi asettua kalastuslaiturien lähettyville. Riittävää vesijohto- ja viemärikapasiteettia ei ehditty rakentaa, eikä muukaan infrastruktuuri pysynyt kehityksen perässä. Alue slummiutui.
”Sellaista perustutkimusta, jolla pystyttäisiin paremmin ennakoimaan kehitysyhteistyön lopullisia vaikutuksia, on tehty tässä työssä perinteisesti aivan liian vähän”, Iloniemi moittii.
Yllättävää se ei hänen mielestään kuitenkaan ole.
”Jos sanotaan, että ’täällä on köyhiä ihmisiä, joita pitäisi auttaa’, ja joku tulee ehdottamaan, että ’tehdään ensin kolmivuotinen sosiologinen tutkimus’, niin se nyt ei vaan ihmisiin vetoa.”
”Pienin askelin kohti tavoitetta”
”Kehitysyhteistyö on paljon vaikeampi laji kuin yleensä ymmärretään”, Iloniemi summaa.
Tulevaisuutta hän odottaa silti toiveikkaana: monissa kehitysmaissa on tapahtunut viime vuosina sekä merkittävää taloudellista kasvua että sosiaalista edistystä.
”Afrikassa kehityksen perustana on ollut ennen muuta luonnonvarojen hyväksikäytön tehostaminen, Aasiassa työvoiman.”
Ja vaikka toimistopäällikkö Iloniemen vuonna 1970 antama 0,7-lupaus tuntui Suomen osalta tuolloin utopistisen kaukaiselta, nyt 40 vuotta myöhemmin ministeri, diplomaatti ja Elinkeinoelämän valtuuskunnan emeritus-toimitusjohtaja on luottavaisempi.
”Taloustilanteesta huolimatta budjettia kasvatetaan myös ensi vuonna, joten kyllä me olemme pienten askelten tiellä kohti tavoitetta.”
Lisää tietoa aiheesta
Suomen kehitysyhteistyön merkkivuodet
Suomen kehitysyhteistyöbudjetit 1961-2010