Kestävän kehityksen kasvatus suomalaisissa peruskouluissa on asian tärkeyteen nähden toistaiseksi vaatimatonta. Näin toteaa Seppo Saloranta tuoreessa väitöskirjassaan, joka hyväksyttiin Helsingin yliopistossa 22. syyskuuta.
Suomessa on kouluja, jotka toteuttavat kestävän kehityksen kasvatusta hyvin. Paljon enemmän on kuitenkin niitä, joissa kestävää kehitystä ehkä pidetään tärkeänä, mutta arjessa sille ei löydetä aikaa eikä resursseja.
”Kestävän kehityksen kasvatus on ollut hankalaa, koska koulumaailma rakentuu niin oppiainejakoisesti”, sanoo Saloranta Kepalle.
”Vuosikymmeniä on yritetty saada eheyttävämpää ajattelua, että asiat eivät ole vain biologiaa tai historiaa, vaan niitä voisi katsoa monialaisemmin.”
Monella koululla olisi terästäytymisen paikka, sillä vuonna 2016 käyttöön otetussa opetussuunnitelmassa sanotaan, että perusopetuksessa oppilaita on ohjattava kestävän elämäntavan omaksumiseen.
Rehtorit – unohdettu voimavara
Saloranta havaitsi, että koulun toimintakulttuurilla on suuri merkitys kestävän kehityksen jalkauttamisessa. Erityisen tärkeää on, että rehtori on kiinnostunut ja että hänen arvonsa ovat kestävälle kehitykselle suopeat. Niissä kouluissa, joissa kestävä kehitys oli hyvissä kantimissa, rehtoreilla oli laaja näkemys myös koulun yhteiskunnallisesta roolista.
”Jos rehtori ei ole rakentanut kouluun kestävän kehityksen kasvatusta tukevaa toimintakulttuuria, yksittäinen asiasta kiinnostunut opettaja harvoin pystyy tai jaksaa vaikuttaa koko työyhteisöön”, Saloranta toteaa.
Kiinnostuksen täytyy olla nimenomaan henkilökohtaista, sillä Salorannan mukaan rehtorin työhön pätevöittävissä koulutuksissa tai jo työssä olevien rehtorien koulutuksissa kestävä kehitys ei näy. Rehtorit ovat tutkijan mielestä tällä hetkellä unohdettu voimavara kestävässä kehityksessä.
Saloranta tietää mistä puhuu: hän teki väitöskirjansa työn ohella. Hän toimi 27 vuoden ajan rehtorina Oulussa Hönttämäen koulussa, jossa painotetaan kestävän kehityksen kasvatusta. Hän jäi eläkkeelle elokuussa ja toimii nyt Oulun Sivistys- ja kulttuuripalveluissa kestävän kehityksen asiantuntijatehtävissä.
Kouluun voi myös vaikuttaa
Esimerkiksi Hönttämäen koulussa mietitään ihmisoikeusasioita YK:n päivänä ja järjestetään Unicef-kävelyitä. Lapsille ovat käyneet puhumassa kulttuuristaan niin Suomen romanit kuin läheisen vastaanottokeskuksen asukkaat.
”Itse olen ollut luonnossa liikkuja, ja kun koulu on kaupungin laidalla, erikoistuimme luontoon. 1990-luvulla tuli kierrätystä ja energian säästämistä, ja kestävän kehityksen myötä olen oppinut huomaamaan, että sosiaaliset ulottuvuudet kuuluvat samaan kokonaisuuteen”, Saloranta sanoo.
Koulujen linjaan voi myös vaikuttaa, Saloranta sanoo. Kouluissa tehdään aika ajoin kyselyitä, ja niiden ulkopuolellakin opettajille ja rehtoreille voi antaa palautetta. Jos vanhemmat kehuvat jotain kestävää toimintaa, se vahvistaa koulun intoa.
”Ja jos koulu on tämän suhteen vanhoillinen, niin yhteiskunnan puolelta tuleva paine olisi hieno juttu.”
Kestävään kehitykseen tietoisesti panostavat koulut ja päiväkodit voi tunnistaa esimerkiksi kestävän kehityksen sertifioinnista tai Vihreästä lipusta.
Kestävien koulujen oppilaat eivät sen vastuullisempia
Pieni pettymys Salorannalle oli havaita, että kestävän kehityksen kannalta hyvien koulujen oppilaat eivät vapaa-ajallaan käyttäytyneet mainittavasti kestävämmin kuin muutkaan lapset.
”Olisin toivonut, että olisi löytynyt suurempia eroja, mutta toisaalta Euroopassa tehdyissä tutkimuksissa on saatu vastaavia tuloksia”, Saloranta sanoo.
Pitää kuitenkin muistaa, että 12–13-vuotias ei vielä tee kovin suuria vapaa-ajan ratkaisuja kestävän kehityksen suhteen. Valot voi sammuttaa, mutta isommat kulutuspäätökset ovat vielä edessä.
Saloranta havaitsi, että kuudesluokkalaisten käyttäytyminen elämän eri osa-alueilla ei yleisesti ottaen ole vielä kovin eriytynyttä: samat lapset tapaavat huolehtia niin toisista ihmisistä kuin ympäristöstäkin.
”Voi ajatella, että aikuisellakin ne kulkevat vähän rinnakkain. Mutta aikuisilla arvot voivat olla jo eriytyneempiä: on mahdollista, että joku on huolestunut ilmastonmuutoksesta ja suhtautuu silti vaikkapa monikulttuurisuuteen hyvin negatiivisesti.”
Satsausta tulevaan?
Vaikka kestävän kehityksen opetus kouluissa ei näkyisikään heti lasten arjen teoissa, voidaan se silti nähdä tietynlaisena satsauksena tulevaan.
”Kasvatustoiminnassa on monta muutakin asiaa, jotka eivät ole heti mitattavissa. Siinä rakennetaan pohjaa, joka voi myöhemmässä elämänvaiheessa realisoitua. Siihen kasvattaja luottaa.”
Salorannasta olisi hyvä tehdä seurantatutkimusta kestävän kehityksen kouluissa kasvaneiden lasten käyttäytymisestä myöhemmissä elämänvaiheissa.
Kun on tutkittu aikuisten käyttäytymistä, on havaittu, että lapsuuden luontokokemuksilla on ollut merkittävä vaikutus vastuullisten aikuisten käytökseen.
”Voi uskoa, että tällaista näyttöä voisi löytyä”, Saloranta sanoo.