Yhdysvaltain rooli Libyassa on uudenlaista ulkopolitiikkaa

IPS — Libyan kapinallisten edetessä kohti voittoa Yhdysvalloissa pohditaan, viitoittaako maan pidättyvä rooli ulkopolitiikan uutta suuntaa.
Keskustelussa pyörii ilmaus ”johtaa takaa”, jonka presidentti Barack Obaman hallinnon nimetön edustaja lanseerasi huhtikuussa The New Yorker -lehdessä. Hänen mukaansa kyse on tietoisesta strategiasta, jossa muut ohjataan toimimaan haluttujen päämäärien saavuttamiseksi ilman, että Yhdysvallat on näkyvästi operaation johdossa.
Virkamies myönsi, että Obaman pehmeä linja eroaa jyrkästi hänen edeltäjänsä George W. Bushin suoraviivaisesta ”cowboy-politiikasta”, jota todisti varsinkin hyökkäys Irakiin.
Uuskonservatiivit ja muut Obaman vastustajat tarttuivat haukkoina ”takaa johtamisen” käsitteeseen. Heidän mielestään se kuvaa osuvasti Obaman heikkoa ulkopolitiikka.
Oikeisto ja sen viestintäkanavat hokivat ”takaa johtamista” kuin pilkallista mantraa pitkinä kuukausina, joiden aikana Libyan selkkaus tuntui juuttuneen paikoilleen.
Kelloon tuli uusi ääni
Muammar Gaddafin tappion alkaessa näyttää selvältä ääni kellossa on muuttunut. CNN:n ja Timen vaikutusvaltainen kommentaattori Fareed Zakaria julistaa, että Washingtonin onnistunut strategia Libyassa aloitti ”uuden ajan Yhdysvaltain ulkopolitiikassa”.
”Libyalaiset itse vapauttivat maansa Gaddafin otteesta Naton, Qatarin ja Arabiemiraattien merkittävällä tuella”, nettisivusto foreignpolicy.comin toimituspäällikkö Blake Hounshell hehkuttaa.
Obaman neuvonantajiin kuuluva Ben Rhodes vahvistaa saman sivuston haastattelussa, että Obaman hallinto piti alusta asti parempana paikallisen poliittisen liikkeen kuin ulkopuolisen miehitysvallan toteuttamaa vallanvaihtoa.
Lisäksi Yhdysvallat edellytti taakan jakamista konkreettisesti eikä vain tuenilmauksin, Rhodes jatkoi.
Eri malli kuin Irakissa
Zakaria listaa neljä ehtoa, jotka Obama asetti Libyan operaatioon osallistumiselle: paikallinen oppositio on valmis tarttumaan aseisiin, hankkeelle saadaan Arabiliiton ja kahden Persianlahden öljyvaltion tuki, YK:n turvallisuusneuvosto antaa valtuutuksen ja eurooppalaiset liittolaiset ovat valmiita kantamaan tuntuvan osan taakasta.
”On tärkeää huomata, miten paljon tämä eroaa Irakista, jossa Bushin hallitus — joko ylpeyttään tai kyvyttömyyttään — ei saanut juuri mitään näistä ehdoista täytettyä”, Zakaria huomauttaa.
Obamaa ylistävät lausunnot kirvoittavat republikaanien johdolta lähinnä happamia ensireaktioita. Senaattorit John McCain ja Lindsay Graham kiittelevät Libyan kapinallisia ja USA:n eurooppalaisia sekä arabiliittolaisia.
Heidän mukaansa menestystä jouduttiin kuitenkin odottamaan harmittavan kauan, koska Yhdysvallat pihtasi ilma-asettaan.
Bushin neuvonantajiin lukeutunut Michael Singh arvioi, että Washingtonin nihkeys osallistumisessa Libyan operaatioon lähetti väärän viestin Iranille ja muille.
”Se antaa vaikutelman, että Amerikka on haluton käyttämään vaikutusvaltaansa Lähi-idässä, millä on hyvin huolestuttavia seurauksia”, Singh moittii.
Rahapula vaikuttaa
Kaikki uuskonservatiivit eivät vähättele Yhdysvaltain linjaa. Council of Foreign Relations -ajatushautomon Max Boot sanoo Yhdysvaltain roolia Libyassa ratkaisevan tärkeäksi, vaikka se oli määrällisesti pieni.
Robert Kagan muistuttaa Washington Postissa, että ”on merkittävää, miten korvaamaton Yhdysvallat edelleen on maailmassa, jota väitetään post-amerikkalaiseksi.”
Presidentti Bill Clintonin avustajana toiminut liiketalouden konsultti ja kirjailija David Rothkopf kokee Yhdysvaltain ulkopolitiikan muuttuneen ja katsoo, että ”takaa johtamisella” on vankat juuret taloudessa.
Hänen mukaansa rahapulaa potevan USA:n johtorooli on väistämättä erilainen kuin Bushin kauden yksinapaisessa maailmassa. Nyt tarvitaan toimivaa yhteistyötä ja taakan jakamista samanmielisten valtioiden kanssa, Rothkopf painottaa.